sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Varrella virran




Mie olen asunut valtaosan elämästäni joen varrella. Vesistä virtaava joki on minun elementtini ja voimani. Merien rannoilla olen käynyt ja nekin minuun vaikuttavat mutta samalla tavoin kuin vieraat maat yleensäkin. Katselen , ihmettelen, vaikutunkin mutta sieluni asunto on ehdottomasti virran varrella.
Elämäni joet ovat olleet pohjoisen jokia. Lapsuudestani muistan isän kertomukset hänen kotijoestaan Satakunnasta. Ensimmäisen kerran kun siellä kävin, oli tuo isän lapsuuden joki minun mielestäni pikkuinen puro, ei missään tapauksessa joki.
Olin vähän pettynyt ja ihmeissänikin. Joki oli minulle nimittäin yhtä kuin Kemijoki, leveä ja voimakasvirtainen, hyvä kun lapsena toiselle puolelle näki.
Olen asunut myös Tornionjoen varrella ja Muonionjoen rantamaisemissa. Nykyisin ikkunastani pilkahtelee Ounasjoki.

Tosin ei pilkahtele enää kauan kun pakkanen jäädyttää joen pinnan jäähän, pakottaa vahvan virran aloilleen. Koski- ja voimakasvirtaiset paikat ovat vielä sulana, muualta jo pinta ainakin on jäätynyt. Mutta ei ole vielä jäille menemistä vähään aikaan, sen verran arvaamaton joki on. Joka vuosi näihin aikoihin se vie syvyyksiin muutamia uhkarohkeita, etenkin moottorikelkkailijoita. Usein ruumiit löydetään vasta keväällä jäiden sulattua.

Talvinen joki on kaupunkilaisten ulkoilukeidas. Kevättalvella aurinkoisina päivinä joen jää kuhisee hiihtäjiä, potkuttelijoita, koiran ulkoiluttajia, kävelijöitä. Joen molemmilla rannoilla kulkee hiihtoladut ja jäätä pitkin pääsee kauas potkukelkallakin. Hiihdän talvella ainakin kerran jäätä pitkin vanhempien luokse, matkaa tulee parikymmentä kolmetriä ja osan matkaa täytyy hiihtää umpilatua.

Tänä vuonna talvi onneksi näyttää tulevan ajallaan, kohta saa sukset kaivaa jo esiin. Parina viime vuonna hiihtämään joelle pääsi vasta reilusti joulun jälkeen kun välillä oli lämpimiä jaksoja eikä kunnon pakkasia tullut.

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Keskipäivän auringossa marraskuussa




Rauhallinen päivä metsässä koirien kanssa ja samalla puiden tekoa kaupunkiin saunapuiksi, takkapuiksi, leivinuunia varten.

Akkujen latausta.
Auringon säilömistä pitkän pimeän ajan varalle.

Ajattelen, että viisissäkymmenissä ihminen kääntyy sisäänpäin, löytää voiman enemmän itsestään kuin ulkoisista asioista.

Luonnon merkitys kasvaa myös.

Olen osa tätä kaikkea kaunista. Elämä jatkuu .

lauantai 8. marraskuuta 2008

Isä ja keinutuoli



Minusta on valokuva, jossa seison alle kolmivuotiaana rautatieasemalla äidin tekemä hellemekko yllän, kiharat hiukset poninhännällä. Kuva on isän ottama ja olen siinä palaamassa kotiin isän kanssa kahden isän kotoa, junantakamummolasta. Äiti oli mukana mös, mutta hän joutui lähtemään kotiin aiemmin. Muistan jotain hajanaisia mielikuvia tuolta matkalta: matkatunnelman, tunteen siitä, että jotain erityistä tapahtuu ja että maailma onkin paljon isompi kuin olin ikinä osannut ajatellakaan ja paljon erilaisempi myös.

Kovin paljon en isäni kanssa ole matkustanukaan. Taitavat nuo muutamat junamatkat yöjunalla isän kotiseudulle olla ainoita. Nuoremmat sisarukseni ovat olleet automatkoilla myöhemmin, mutta minä en enää niillä matkoilla ollut mukana. Olin viisitoistavuotiaasta kesät töissä.

Isästä minulla on kyllä paljon muitakin muistoja. Hän on värikäs persoona tavallaan. Isä on aina kirjoittanut ja nuorempana piirtänyt ja maalannutkin. Hän myös kertoo paljon tarinoita ja juttuja vielä edelleenkin.

Pienempänä muistan, että isä tykkäsi lukea meille lapsille ääneen. Hän istui keinutuolissaan lukien ja me lapset kökötimme vintin rappusilla siinä vierellä. Muistan isän lukeneen meille ainakin Lauri Viidan Moreenia, tuota kansalaissodasta ja Pispalasta kertovaa eeposta.

Isän kanssa kävimme myös metsäretkillä. Hillareissut loppukesästä ovat väkevästi mielessä. Nokipannukahvit suon laidalla ja meetwurstivoileivät, kahvivesi otettiin tuohilipolla lähteestä. Isä osasi tehdä tuohesta rasioita, minulla on tallellakin yksi, toimii sokeriastiana.

Isä on kerännyt muistoja vanhaan arkkuun, joka on hänen huoneessaan. Siellä on lukematon määrä lehtileikkeitä, päiväkirjoja, piirustuksia , kaikenmaailman papereita ja tavaroita. Tiedän, että jonain päivänä tuo arkun sisältö tuo elämääni paljon iloa mutta myös suurta surua.

Isän lempipaikka on keinutuoli, joka on hänen kotoaan Satakunnasta. Se on ollut meillä niin kauan kuin muistan. Nuorempana muistan isän keinutuolissa polttelevan piipuaan. Nyt hän nukahtelee siinä monta kertaa päivässä . Siinä hän myös lukee ja tekee ristisanoja.

Isäni on nyt 83 vuotias. Tänään on hänen syntymäpäivänsä. Minulla on ilo ja onni vielä saada nauttia isän jutuista ja halata häntä huomenna kun tapaamme . Hän on toipunut hyvin kuukauden takaisesta sydäninfarktista ja sen jälkeisestä ohitusleikkauksesta.

tiistai 4. marraskuuta 2008

Salaman kirkkaasti välähtäessä me synnymme





Olen syntynyt pyhäinmiesten päivänä, vainajien päivänä. Marras- sana viittaa myös kuolemaan.

Ehkä vaikka näistäkin syistä hautausmaat ovat aina vetäneet minua puoleensa. Nuoruudessani luin Spoon River antologiaa, jossa muistokirjoitukset kertoivat tarinaa kylän tai kaupungin ihmisistä, heidän salatuista hetkistään ja piilotetuista tunteistaaan.

Lokakuisella Andalusian matkallani löysin ehkä kauneimmalla paikalla sijaitsevan hautausmaan, mihin olen törmännyt. Se sijaitsi korkean vuoren huipulla keikkuvan kylän korkeimmalla kohdalla.

Arvoitukseksi jäi, miten vainajat mahdetaan sinne haudata, muurissa oli kyllä arkun kokoisia aukkoja sopivasti, mutta miten ihmeessä....?

Samalla matkalla matkalukemistostani jäi mieleeni andalusialaisen runoilija/kirjailijan Bequerin säe ...Salaman kirkkaasti välähtäesä me synnymme, ja yhä se kirkkaus viipyy kun kuolemme. Niin lyhyt on elämä..."


Hautasmaakäynnin jälkeen sopiikin jäädä mieleen harhailemaan joukko kysymyksiä?