sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Hiihtokelejä odotellessa




Minun kaunis rantamaisemani on kaamoksen aikaan niin niin harmaa, väritön ja eloton. Kun tarkkaan katsoo näkee kyllä kaikenlaisia jälkiä, niin eläinten kuin ihmistenkin. En juuri kävele rantamaisemissa tähän aikaan yksinkertaisesti siitä syystä, ettei siellä näe kävellä. Ainoa poikkeus on viikonloppuisin silloin kun ehtii keskipäivän valohetken aikaan. Tänään ehdittiin .

Kävelyretkeni suuntautuvat tähän vuodenaikaan enemmän kaupunki- tai kylämaisemiin. Kohta kyllä pääsee jo hiihtämäänkin, valaistulle ladulle taitaa jo päästä nytkin, mutten ole kuitenkaan suksia vielä esiin kaivanut. Melkein aina oma hiihtokauteni alkaa vasta joululoman aikoihin.

Viime talvena ei tullut hiihdetyksi juuri lainkaan. Talvi oli hiihtokelien suhteen erittäin huono jopa täällä pohjoisessakin. Maalla asuessani hiihdin lähes joka viikonloppu. Vaikka kylämme oli pieni, oli siellä hyvät yleiset ladut. Tapanani on ollut tehdä myös viikon hiihtoreissu pohjoiseen tuntureille. Silloin kun lapset olivat pieniä, olimme tunturissa hiihtoloman aikohin, usein mukana oli siskoni perhe tai jonkun ystävän perhe. Ne olivat mukavia reissuja. Laitettiin sapuskaa vuorotellen ja kaikilla oli seuraa. Osa porukasta lasketteli, osa hiihti murtsikkaa. Minä vaihdoin murtsikkaan sen jälkeen kun nilkkani murtui pahasti liukastuessani. Ei ollut kova uhraus luopua laskettelusta, poden korkean paikan kammoa ja hissit ja laskettelurinteet vaativat aina erityistä skarppausta. Nykyisin olen siis tyytyväinen perässähiihtäjä.