Pohjoinen Hesperiankatu, Helsinki.
Muutin Helsinkiin ylioppilaskirjoitusten jälkeen elokuussa v.1975. Olin tavannut ensimmäisen mieheni, poikieni isän aiemmin keväällä ja umpirakastuneena muutin hänen perässään pääkaupunkiin. Olimme tavanneet ensimmäisen kerran jo kun olin 15 v ja hän 18v, mutta silloin emme vielä seurustelleet ehkä ikäerosta johtuen. Taisivat vanhempanikin toppuutella. Mutta kun ylioppilaskeväänäni tapasimme uudestaan Helsingissä sattumalta yhteisten tuttujen kautta, hän opiskeli siellä silloin, rakastuimme heti ja lujaa! Ja minä pakkasin vähäiset tavarani ja muutin pikkukaupungin siihen aikaan ahtaaltakin tuntuvista kuvioista tuntuvasti väljemmille vesille. En hakenut opiskelemaan vaan päätin pitää välivuoden. Sain töitä silloisesta Kivelän sairaalasta ja asunnon Pohjoiselta Hesperiankadulta sairaalan asunnoista.
Talo oli korkea tornitalo, vieressä sijaitsi Hesperian sairaala, jonka ikkunoista hyppäsi aina silloin tällöin joku ahdistunut potilas. Työni oli toimia kouluttamattomana vs. apuhoitajana sairaalan kroonikkovanhus-osastolla ja se työ oli ehdottomasti liian raskasta 18-vuotiaalle pikkukaupungin tytölle. Pesin vanhuksia, vaihdoin vaippoja, yövuorossa toimin hoitajan työparina ja muistan peseneeni ja pukeneeni kuolleitakin vanhuksia etenkin juuri yövuorojen aikaan.. Osastolla oli mm.terminaalivaiheessa olevia syöpää sairastavia vanhuksia, joita hoidettiin teltan tapaisessa kun haju oli niin paha. Tuossa työssä karisivat minun sairaanhoitajahaaveeni. Jaksoin työskennellä siellä nelisen kuukautta , jonka jälkeen sanoin itseni irti ja vaihdoin työtä ja asuntoa.
Muutin kauniiseen Kulosaareen merenrannalle, missä sain viehättävän yläkerran huoneisten omakotitalosta. Hoidin vuokraa vasten talon omistavan saksalaissuomalaisen perheen pientä poikaa muutamana päivänä ja iltana viikossa. Se oli leppoisaa aikaa. Seurustelumme poikieni isän kanssa jatkui koko ajan ja tuossa huoneistossa vietimme paljon mukavia hetkiä Hänellä oli opiskelijakämppäkin, mutta se sijaitsi Leppävaarassa asti, joten hänkin oli paljon luonani Kulosaaressa. Vähän aikaa työskentelimme iltaisin miehen kanssa samassa työpaikassakin, silloisen SYP:n pääkonttorissa keskustassa. Siivosimme tuota pääkonttoria iltaisin, siellä oli muitakin tuttuja opiskelijoita töissä silloin ja monia hauskojakin hetkiä pankin huoneissa ja käytävissä koimme:-)!
Mutta nuorena elämä kulkee vauhdilla ja muutoksia tapahtuu koko ajan. Päätimme loppukeväästä muuttaa yhteen ja saimme ensimmäiseksi yhteiseksi asunnoksemme opiskelija-asunnon Korson Kulomäestä. Asuntoalue oli uusi silloin ja siitä ajasta muistan reilun kilometrin kävelyt junalle oikopolkua pitkin valkovuokkoja kasvavan metsikön läpi. Pohjoisen tytölle valkovuokkoja täynnä oleva metsä oli kokemus!
Tuosta ajasta muistan myös rahattomuuden. Nyt kun muistelen, niin tietenkin se liittyi kevätaikaan. Opintolainat oli käytetty ja ne muutkin säästöt, millä oli kitkuteltu siihen asti. Muistan tiukimpina aikoina meidän miettineen että kummalle oli varaa laittaa junalippu! En viihtynyt tuossa pellolle rakennetussa lähiössä joten ryhdyimme taas hakemaan asuntoa lähempänä keskustaa.
Korson Kulomäki
Saimmekin nopeasti uuden asunnon, pienen kaksion, Pohjoispohjaisen osakunnan taloista Patolasta Oulunkylästä ja siellä viihdyimmekin sitten niin kauan kuin etelässä asuimme. Tuo Patolan aika on jäänyt mieleen tapahtumarikkaana aikana. Meidät vihittiin v.1976 ja otimme kissankin itsellemme. Noissa taloissa asui paljon miehen opiskelukavereita ja vietimme paljon illanistujaisia. Muistan, että minun yksi ruokabravuureistäni oli Ossobucco. Toinen lempitarjottava oli lämpimät tonnikalavoileivät. Noista ajoista muistan myös, että meillä kävi paljon vieraita; sukulaisia pohjoisesta ja vanhoja ystäviä. Kaksion olohuoneen laverisohva oli kovassa käytössä.
Minä kuljin töissä ensimmäisen vuoden Patolassa asuessamme. Tein opettajan sijaisuuksia ja työskentelin kaupungin eri nuorisotiloillailtaisin.Viimeisenä Helsingin vuotenani jo opiskelinkin. En tosin vielä sitä alaa mitä halusin, mutta vietin varsin kiehtovan vuoden Vihdin kotiteollisuuskoulussa. Minulla on vieläkin tallella kangaspuissa kutomiani pyyhkeitä ja itsevärjätyistä langoista kutomani seinävaate.
Oulunkylän Patola, Helsinki.
Patolan asunto on nykyään melko ränsistyneessä kunnossa ainakin ulkoasultaan. Meidän silloinen parvekkeemme näkyy tuossa ylhäällä. Kissamme putosi kerran tuosta parvekkeen kaiteelta kolmannesta kerroksesta. Ihme kyllä se selviytyi ilmalennostaan loukkaantumatta, lepäili kyllä muutaman päivän. Vaikka tuolla viihdyimmekin niin kummallakin oli koko ajan kaipuu takaisin pohjoiseen. Muistan että yhden juhannuksen vietimme Helsingissä, ehkä töiden vuoksi, ja ikävä pohjoiseen oli kummallakin kova. Tuijottelimme Tuusulan tien autovirtaa ja ajattelimme että tuo tie vie nelostielle ja pohjoiseen, sinne pitäisi päästä. Miehen opinnot alkoivat olla lopuillaan ja minäkin pääsin opiskelemaan pohjoisessa olevaan opinahjoon, joten kesällä 1978 muutimme takaisin Rovaniemelle, josta olin ollut poissa peräti neljä vuotta.