Pohjoinen Hesperiankatu, Helsinki.
Muutin Helsinkiin ylioppilaskirjoitusten jälkeen elokuussa v.1975. Olin tavannut ensimmäisen mieheni, poikieni isän aiemmin keväällä ja umpirakastuneena muutin hänen perässään pääkaupunkiin. Olimme tavanneet ensimmäisen kerran jo kun olin 15 v ja hän 18v, mutta silloin emme vielä seurustelleet ehkä ikäerosta johtuen. Taisivat vanhempanikin toppuutella. Mutta kun ylioppilaskeväänäni tapasimme uudestaan Helsingissä sattumalta yhteisten tuttujen kautta, hän opiskeli siellä silloin, rakastuimme heti ja lujaa! Ja minä pakkasin vähäiset tavarani ja muutin pikkukaupungin siihen aikaan ahtaaltakin tuntuvista kuvioista tuntuvasti väljemmille vesille. En hakenut opiskelemaan vaan päätin pitää välivuoden. Sain töitä silloisesta Kivelän sairaalasta ja asunnon Pohjoiselta Hesperiankadulta sairaalan asunnoista.
Talo oli korkea tornitalo, vieressä sijaitsi Hesperian sairaala, jonka ikkunoista hyppäsi aina silloin tällöin joku ahdistunut potilas. Työni oli toimia kouluttamattomana vs. apuhoitajana sairaalan kroonikkovanhus-osastolla ja se työ oli ehdottomasti liian raskasta 18-vuotiaalle pikkukaupungin tytölle. Pesin vanhuksia, vaihdoin vaippoja, yövuorossa toimin hoitajan työparina ja muistan peseneeni ja pukeneeni kuolleitakin vanhuksia etenkin juuri yövuorojen aikaan.. Osastolla oli mm.terminaalivaiheessa olevia syöpää sairastavia vanhuksia, joita hoidettiin teltan tapaisessa kun haju oli niin paha. Tuossa työssä karisivat minun sairaanhoitajahaaveeni. Jaksoin työskennellä siellä nelisen kuukautta , jonka jälkeen sanoin itseni irti ja vaihdoin työtä ja asuntoa.
Muutin kauniiseen Kulosaareen merenrannalle, missä sain viehättävän yläkerran huoneisten omakotitalosta. Hoidin vuokraa vasten talon omistavan saksalaissuomalaisen perheen pientä poikaa muutamana päivänä ja iltana viikossa. Se oli leppoisaa aikaa. Seurustelumme poikieni isän kanssa jatkui koko ajan ja tuossa huoneistossa vietimme paljon mukavia hetkiä Hänellä oli opiskelijakämppäkin, mutta se sijaitsi Leppävaarassa asti, joten hänkin oli paljon luonani Kulosaaressa. Vähän aikaa työskentelimme iltaisin miehen kanssa samassa työpaikassakin, silloisen SYP:n pääkonttorissa keskustassa. Siivosimme tuota pääkonttoria iltaisin, siellä oli muitakin tuttuja opiskelijoita töissä silloin ja monia hauskojakin hetkiä pankin huoneissa ja käytävissä koimme:-)!
Mutta nuorena elämä kulkee vauhdilla ja muutoksia tapahtuu koko ajan. Päätimme loppukeväästä muuttaa yhteen ja saimme ensimmäiseksi yhteiseksi asunnoksemme opiskelija-asunnon Korson Kulomäestä. Asuntoalue oli uusi silloin ja siitä ajasta muistan reilun kilometrin kävelyt junalle oikopolkua pitkin valkovuokkoja kasvavan metsikön läpi. Pohjoisen tytölle valkovuokkoja täynnä oleva metsä oli kokemus!
Tuosta ajasta muistan myös rahattomuuden. Nyt kun muistelen, niin tietenkin se liittyi kevätaikaan. Opintolainat oli käytetty ja ne muutkin säästöt, millä oli kitkuteltu siihen asti. Muistan tiukimpina aikoina meidän miettineen että kummalle oli varaa laittaa junalippu! En viihtynyt tuossa pellolle rakennetussa lähiössä joten ryhdyimme taas hakemaan asuntoa lähempänä keskustaa.
Korson Kulomäki
Saimmekin nopeasti uuden asunnon, pienen kaksion, Pohjoispohjaisen osakunnan taloista Patolasta Oulunkylästä ja siellä viihdyimmekin sitten niin kauan kuin etelässä asuimme. Tuo Patolan aika on jäänyt mieleen tapahtumarikkaana aikana. Meidät vihittiin v.1976 ja otimme kissankin itsellemme. Noissa taloissa asui paljon miehen opiskelukavereita ja vietimme paljon illanistujaisia. Muistan, että minun yksi ruokabravuureistäni oli Ossobucco. Toinen lempitarjottava oli lämpimät tonnikalavoileivät. Noista ajoista muistan myös, että meillä kävi paljon vieraita; sukulaisia pohjoisesta ja vanhoja ystäviä. Kaksion olohuoneen laverisohva oli kovassa käytössä.
Minä kuljin töissä ensimmäisen vuoden Patolassa asuessamme. Tein opettajan sijaisuuksia ja työskentelin kaupungin eri nuorisotiloillailtaisin.Viimeisenä Helsingin vuotenani jo opiskelinkin. En tosin vielä sitä alaa mitä halusin, mutta vietin varsin kiehtovan vuoden Vihdin kotiteollisuuskoulussa. Minulla on vieläkin tallella kangaspuissa kutomiani pyyhkeitä ja itsevärjätyistä langoista kutomani seinävaate.
Oulunkylän Patola, Helsinki.
Patolan asunto on nykyään melko ränsistyneessä kunnossa ainakin ulkoasultaan. Meidän silloinen parvekkeemme näkyy tuossa ylhäällä. Kissamme putosi kerran tuosta parvekkeen kaiteelta kolmannesta kerroksesta. Ihme kyllä se selviytyi ilmalennostaan loukkaantumatta, lepäili kyllä muutaman päivän. Vaikka tuolla viihdyimmekin niin kummallakin oli koko ajan kaipuu takaisin pohjoiseen. Muistan että yhden juhannuksen vietimme Helsingissä, ehkä töiden vuoksi, ja ikävä pohjoiseen oli kummallakin kova. Tuijottelimme Tuusulan tien autovirtaa ja ajattelimme että tuo tie vie nelostielle ja pohjoiseen, sinne pitäisi päästä. Miehen opinnot alkoivat olla lopuillaan ja minäkin pääsin opiskelemaan pohjoisessa olevaan opinahjoon, joten kesällä 1978 muutimme takaisin Rovaniemelle, josta olin ollut poissa peräti neljä vuotta.
Mielenkiintoista luettavaa. Monenlaisissa paikoissa ehditte asumaan ja sen myötä kokemuksista rikastumaan.
VastaaPoistaSattumoisin, olen itsekin ollut Kivelän sairaalassa töissä 2004 loppuvuodesta. Minäkin työskentelin kroonikko-osastolla, kokeneena hoitajana tosin. Oli se aluksi vaivaloista työskentelyä, kun viimeksi 70-luvun lopulla sellaista tehnyt. Mutta puitteet ja välineet olivat hyvät työskennellä. Laakson sairaala oli aivan ihana. Osaston molemmissa päissä on lasihuoneet/talvipuutarhat. Sieltä on mahtavat näkymät laajalti Helsinkiä.
Rita! Vieläkö tuo Kivelän sairaala on toiminnassa? Luulin että se on jo lopetettu....Ilmeisesti noista ajoista kuitenkin se on rempattu ja uudistettu!
VastaaPoistaOn on olemassa. Siinä lähellä Töölön puisto(?), jossa Töölön kirjasto.
VastaaPoistaOlipa mukava lukea muisteluksiasi. Ihan samanlaisen valkovuokkoihmeen minäkin koin ensimmäisenä opiskelukeväänä Helsingissä :) Vaan sinä löysit takaisin juurillesi samana vuonna, kun minä muutin etelään. Täytyypä nyt katsoa aiemmat asuinpaikkasi.
VastaaPoistaMukava muistella "entistä" elämää. Erityisesti kuvat terästävät muistot.
VastaaPoistaPanit minutkin kuljettamaan ajatuksiani taaksepäin. Muistot virisivät.
Ruska; "valkovuokkoihme" -hyvän nimityksen löysit tuolle nuoren tytön ensi-ihmetykselle!Vai noin ristikkäin olemme vaeltaneet pohjoinen-etelä -akselilla.
VastaaPoistaArleena; Muistelu on ainakin itsellni tärkeää. Muistelemalla löydät aina jotain nykyhetkeenkin. Muistot avaavat ja joskus sulkevatkin jotain!
Hei! Vaikka tunnen sinut jo yli 25 vuotta silti en tiedä kaikkea sinusta! Mukavaa! Kivaa lukea sinun nuoruusvuosistasi ja kokemuksistasi.
VastaaPoistatv. santtuanneli
Minäkin olen asunut Pohjoisella Hesperiankadulla tuossa talossa. Työskentelin silloin Hesperiassa psykogeriatrisella osastolla sairaala-apulaisena 7 kk. Vuosi taisi olla -86. Palasin sitten takaisin Ouluun, ei ollut pääkaupunki minua varten. Pohojosen ikävä oli kova :)
VastaaPoista-noeijoo
Santtuanneli; Niin; nuorenahan me ei toisiamme vielä tunnettu eikä olla taidettu kovinkaan paljon noista vuosista puhua. On tapahtunut niin paljon noiden vuosien jälkeenkin, ettää niissä on tainnut olla puhumista riittävästi:
VastaaPoistaNoeijoo; juuriko ollaan samassa talossa asuttu? Oliko sinukin asuntosi pieni kämppä vessalla, yhteiskeittiö käytävällä ja taisi suihkutkin olla käytävällä myös? Mutta hyvin muistan asunnon, olihan se ensimmäinen "oma" asuntoni. Maailma on pieni.
Hesperian henkilökunnan asunnot oli silloin juuri tuonnäköisessä talossa, niitä oli kaksi vierekkäin, toinen oli asuntola kai. Juuri kuvaamasi lainen oli asunto, yhteiset tilat käytävällä, 8 kerrosta. Elite oli lähiravintola, siellä tulikin istuttua..
VastaaPoistanoeijoo
Noeijoo; Muistan Eliten myös hyvin. Ja läheisen Hopian kahvilan , josta sai aivan mahtavia leivonnaisia. Tuli haettua aamuisin sämpylä evääksi. Kävin siinä viime syksynä ja kahvila oli vielä saman oloinen. Elitessä istui silloin kun siellä kävin joskus vielä Tauno Palokin. Oli kuulemma hänen suosikkipaikkojaan. Muitakin näyttelijöitä siellä viihtyi.
VastaaPoistaKotien kautta miettii ja kertoo näköjään paljon itsestään. Jälkeenpäin jokaiseen kotiin kiteytyy jotain erityistä. Sen huomaa tässäkin.
VastaaPoistaHoukutteleeko jokainen koti meistä aina esille jotain ainutkertaista? Tai laukaisevatko muistot kodeista jotain kulloisenkin ajan tunteistamme? Näitä itsekin mietin nyt vanhoja valokuvia selaillessani.
Noita työpaikkoja mietin myös ja sitä, mitä ja miten niistä haluaa kertoa. Joskus jälkeenpäin vasta tajuaa, kuinka kovilla on ollut, niin kuin sinäkin tuossa sairaalassa.
Koen nyt, että muistojen kodit ja työpaikat auttavat meitä siirtymään kulloiseenkin aikaan ja avaamaan siellä salalokeroita, joiden olemassaolon olemme unohtaneet.
Totta puhut MM. Jokaisen kodin kautta kertoo itsestään jotain. Minulla tämä kotien kuvaussessio on laukaissut esiin paljon muistoja, ja niitä salalokeroitakin niinkuin souvasti sanot. Kaiikkin koteihin liittyy tietty aika ja aikakausi, myöskin ihmiset kenen keiden kanssa kodit on jaettu.
VastaaPoistaMuisteleminen on tärkeää ja erittäin mielenkiintoista ja antoisaa!