torstai 27. tammikuuta 2011

Pysähtynyttä pakkastunnelmaa


Mies lähti työreissulle Helsinkiin jo aamukoneella , mikä merkitsi minullekin herätystä jo ennen aamuviittä. No, mukisematta sen tein, koska enemmän näitä aamukuskivuoroja miehelle osuu kuin minulle. Tähän aamuherätykseen sisältyi myös haikeutta, koska miehen mukana lensi takaisin Helsinkiin  lainakoira Amalia, jota Aussi-miniäni ja poikani jo kovasti ikävöivätkin, olihan koiruli reissussa luonamme kaksi kuukautta. Soittelin miniälle päivällä, miten jälleennäkeminen oli sujunut? Hyvin oli koira ollut emäntänsä näkemimisestä riemuissaan, mutta oli kyllä myös "itkenyt" mieheni perään. Totesinkin miniälle, että eikös näin ole hyvä; tietää ainakin, että koiralla on ollut hyvä olla! Nyt täällä kotona kahden vanhan koiran kanssa on huomattavasti hiljaisempaa!


Päivät soljuvat joutilaina, kumman rauhallisina. Pikkuhiljaa alkaa väistyä ajatus  siitä, että jotain olisi tehtävä. Vähän ennen miehen töistä tuloa pidän pienen puuhasteluhetken ja sijaan sängyn ja järjestelen tavarat paikoilleen sekä pistän kahvin tippumaan! Päivät eivät kuitenkaan ole yksitoikkoisia. vaan täyttyvät pienistä hetkistä, hyvän olon tuokioista. Niistä, joita et muista edes jälkikäteen mutta joiden avulla pikkuhiljaa tankkaat itseesi voimaa ja energiaa. Niinkuin äsken kun istuin naistenlehden ja kahvikupin kanssa nojatuolissa. Ajatukset kulkevat siellä täällä, tavoittivat jonkun ajatuksenpätkän, jota lähteä seuraamaan. Joskus mieli harhautuu hetkeksi jostain kipinän saatuaan työmaailmankin kuvioihin, kuten vasta kun luin Annan pääkirjoituksesta siitä minkä itsekin hyvin tiedän. Että kiireinen työ vaatii vastapainokseen rauhallisen muun elämän.


Fysioterapeuttini on alkanut jutella minulle käynneilläni. Viime ja toissa vuoden käyntejä leimasi hiljaisuus, jonka rikkoi vain minun voivotteluni, kun olkapää ja hartianseutuni olivat niin kipeinä. Nyt kun taas alan kestää fysioterapiaa paremmin niiin ehkä hän ajattelee että kestän myös jutusteluakin.  Ihme kyllä kestänkin , vaikka yleensä inhoan sitä jos kampaajat, hierojat tai muut "hoitaja" alkavat kertoa omista asioistaan.

Tänään hän aloitti toteamalla, että mitä mieltä minä olen siitä että hiljaisuudella voi ilmaista paljon tai jättää ilmaisematta. Meille kehkeytyikin varsin mielenkiintoinen keskustelu aiheesta ja meistä hoitoalan työntekijöistä. Edellisellä kerralla hän kertoi , että tuttava fysioterapeutin luona oli käynyt nainen, joka oli sairastanut aivohalvauksen ja saanut sen seurauksena toispuolisen halvauksen. Nainen työskenteli vaativassa työssä ja eli oravanpyöräelämää. Sairastuttuaan hän oli todennut että nyt saa vihdoinkin levätä! Tunsin kyllä piston omassa mielessäni, koska  jotenkin samantapaisesti minäkin olen ajatellut tästä olkapäävaivastani. Olkapäälläni on selvästi ollut minulle kerrottavaa; huokaise, levähdä, pysähdy, kuuntele itseäsi! Ei kai ole sattumaa että työssäni kuuntelen varsin paljon muiden huolia ja ongelmia, toimin "olkapäänä" monelle! Kai siinä yksi olkapää kipeytyy!




Tuike  Unelmaelämää? -blogista pyysi edellisen postauksen kommentissa postausta Matti Saaniosta "nyt kun sinulla on aikaa tehdä kunnon postaus". Aihe kyllä on kiinnostava ja Matin kirjojen kuvia katsellessa ja tekstejä lukiessa  monenlaista mielessä risteilee, vaan saanko niitä kunnon postaukseksi siirrettyä, se on jo eri juttu! Mutta katsotaan! Jotenkin nämä joutilaisuuden täyttämät päivät soljuvat ohi, en halua niihin mitään ylimääräisiä "pakkoja" en edes mukavia sellaisia sisällyttää.

Tämän päivän postauksen kuvat ovat toissapäivän tuotoksia. Päivä oli aurinkoinen pakkaspäivä. Sellainen, joilla meitä on hellitty jo kiitettävän paljon tänä talvena. Kuljeskelin laiskasti kaupungin rannoilla, päämäärättä. En eksynyt kauppoihin enkä kahviloihin. Rantatiet olivat hiljaisia keskellä arkipäivää, täynnä pysähtynyttä pakkastunnelmaa. Sopi hyvin omiin tunnelmiini.

3 kommenttia:

  1. Mahtavia kuvia! Pakkastunnelmaa ja aurinkoa parhaimmillaan!

    VastaaPoista
  2. Kaksi ilmiötä kuulosti kirjoituksessasi kovasti tutulta. Minäkin olen alkanut kysyä itseltäni, "mitä tämä kipu haluaa minulle kertoa?" Joskus pelkkä pysähtyminen ja asian ajatteleminen parantaa jonkun krempan -ehkä osaa vahingossa alkaa tehdä jotakin paremmin.

    Toinen tuttu juttu oli se, etten siedä pakkoja siellä, missä ei ole pakko. En halua vastata edes haasteisiin. Haluan blogissa tehdä kaiken vapaaehtoisesti, koska teen sitä muutenkin vain omaksi ilokseni. Töissä kuuntelen muitten huolia, joten kampaajalla juttelen mieluiten koirista ja hierojalla röyhkeästi itsestäni.

    Ja se sairausloma, ei sitä tarvitse ansaita, vaan siitä saa ottaa kaiken irti:D

    VastaaPoista
  3. Kiki; aurinko ja pakkanen ovat loistava yhdistelmä, vaan ei ehkä ulkoilua jatellen ainakaan kovin kova pakkanen!

    Katriina; pikkuisen väännön takana on minulla hyväksyä sairasloma ihan noin vaan, ilman selittelyjä etenkin kun olen jo paremmassa kunnossa kun ennen sairaslomaa. nautin kyllä kovin tästä ajasta. Vielä neljä täyttä viikkoa!

    VastaaPoista