perjantai 25. maaliskuuta 2011

Aivot narikkaan!


Miehen tytär lähti juuri onnellisena ystäviensä kanssa kaupungille juhlistamaan kevään kunnialla suoritettua urakkaansa. Huomenaamulla hän lentää viikoksi New Yorkiin ennenkuin aloittaa lukemisen pääsykokeisiin.
Olen seuraillut tytärtä kevään  aikana ja ihmetellyt hänen keskittymistään ja päättäväisyyttään lukujen suhteen. Lukuaikataulut ovat pitäneet ja tulokset näyttävät tulevan sen mukaisesti. Itse en aikoinani kuulunut noihin tunnollisiin suorittajiin, eivätkä omat lapsenikaan mitenkään erityisesti kirjoituksiinsa satsanneet.

Työviikko on ollut taas toimintaa täynnä, ei niitä muunlaisia viikkoja näytä olevankaan. Kuvittelin jaksavani siivota tänään vaan  puhti katosi kyllä heti kotiin päästyäni.Viime viikonloppukin meni reissatessa, joten huusholli kaipaisi kunnon puunausta etenkin kun keskiviikkoaamuna pojan perhe pörähtää tänne Pikkumiehen kera! Mies lähti yksin koiralenkillekin, mikä kyllä meillä on harvinaista muulloin kuin toisen reissujen vuoksi. Kun hän palaa, avaan viinipullon ja katsotaan nauhalta eilinen Beck. Jospa huomenna olisi enemmän virtaa kotitöiden suhteen!

Siskokin piipahti pikaisen reissun täälläpäin kun äitini  viikolla täytti vuosia. Äitini sai viimein tunnustettua meille omat huolensa poissaolokohtauksistaan, muistikatkoksistaan, käsien vapinasta jne. Me läheiset olemme näitä oireita tietenkin havainneet jo jonkin aikaa mutta asianomainen itse on kieltänyt jyrkästi epäilyksemme. Varasin äidilleni ajan neurologille ja hän itsekin tuntui helpottuneelta kun asiasta viimein keskusteltiin. Saa nähdä mitä tulee tapahtumaan! Äidilläni on  edelleen ajokortti ja mietimmekin siskon kanssa  että mitenhän elämä vanhemmillani tulee sujumaan mikäli äiti ei enää pääse ajamaan autoa. No, asia kerrallaan! Eteenhän nämä asiat kaikkien kohdalla joskus tulee!


Joskus kyllä olen huolissani omasta  ja miehenikin muistista. Harva se aamu jommalla kummalla jää kotiin kännykkä tai jotain muuta tärkeää.  Ja nyt kun olemme yhden auton perhe, on kummallakin ollut muistamista tämän muutoksen suhteen. Maanantaina mies unohti hakea minut töistä, seuraavana päivänä minä puolestani kävelin iltapäivällä autopaikalleni kaivellen auton avaimia laukustani  ja säikähdin kun autoa ei siinä ollutkaan, varastettukko se on? Olin menossa kokoukseen toiselle puolelle kaupunkia ja olin autuaasti unohtanut olevani autoton. Onneksi sain kyydin samaan kokoukseen menevältä kollegalta. Tänään olin lähdössä töistä aikaisemmin iltapäivällä kotiin kun yhtäkkiä muistin että olen menossa taas maanantaina Helsinkiin ja minulla oli monta juttua valmistelematta  tuota työtapaamista varten. Onneksi olin lentolipun sentään ajoissa tilannut, hotelli oli kyllä varaamatta. Näitä juttuja piisaa lähes päivittäin.  Laitan ne kyllä vielä toistaiseksi työkiireiden piikkiin! 

Vaan onneksi edessä on viikonloppu ja aivot saavat roikkua narikassa päri päivää!  Jospa ehtisin joellekin kevättä kuvailemaan ja saamaan avarista selkosista mielelle rauhaa ja lepoa!

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Ravintoa sielulle ja mielelle


    Kuva täältä

Kuljen sunnuntaina kuulokkeet korvilla Ateneumin yläsalissa.  Nautin omasta ajastani ja Ateneumin salien rauhasta. Portaat ovat aina yhtä pitkät kiivetä. Askel askeleelta jäävät  pojan perheen lämpimät tunnelmat ja vauvan tuoksu kauemmaksi. Nyt olen taas muuta kuin mummi. Pysähtelen tuttujen ja tuntemattomien teosten äärellä. Arjen sankareita. Monenlaisia.Neil Hardwickin ääni kertoo korvaani: "Aina kun olen galleriassa tämän taulun kanssa, kierrokseni lopussa minun on palkko palata katsomaan uudestaan Järnefeltin alaikäistä palkkaorjaa, Ja hän on aina yhä siellä." Vaikutuin näyttelystä. Se meni ajatuksiini syvälle. Linkistä pääset tutustumaan Arjen sankarit -näyttelyyn, jos et jo ole siellä vieraillut. Suosittelen.


    Ukranalaisravintola Pelmenit Kustaankadulla Kalliossa, kuva  linkistä.

Helsingissä oli lauantaina räntäsade. Lastenvaunuja oli paikoin hankala työntää sohjossa. Pieni poika nukkui vähän levottoman aamun jälkeen tyytyväisenä vällyjen välissä . Ukrainalaisessa ravintolassa tukeva kokki tarjoili meille kukkuralliset lautaset  herkullisia pelmeneitä, joiden erikoisuus oli lampaan ja häränlihan sekoituksesta valmistetut täytteet. Viimeksi söin pelmeneitä poikani häissä kaksi vuotta sitten. Nyt söimme niitä mukana pariskunnan pikkuinen. Tunnelma ravintolassa oli hyvin venäläinen. Melkein kuin olisi ollut Moskovassa. Tai Muurmanskissa.

Tiiviin työkokouksen jälkeen hyppäsin bussiin ja ajoin Helsingin keskustaan. Toiset jäivät saunomaan ja seurustelemaan. Tuntui kuin olisin ollut karkuretkellä kun livahdin viime tingassa elokuvateatterin hämyyn ja uppouduin  Tomin ja Gerrin maailmaan, heidän keittiönsä lämpöön, siirtolapuutarhapalstansa vuoden aikojen vaihteluun ja kirjavan ystäväjoukkonsa kohtaloihin. Elokuva soljui eteenpäin. Tapahtui paljon ja ei  mitään . Tavallista elämää. Arkea, juhlaa, iloa, surua, rajoja ja rajattomuutta. Nappi valinta sille torstai-illalle.
Palasin myöhäisellä bussilla takaisin toisten joukkoon. Kuuntelin hetken polveilevaa puhetta, join pari lasia punaviiniä, mutta keskustelu ei saanut minua enää sinä iltana mukaansa. Olin jo nauttinut  keskustelukiintiöni Tomin ja Gerrin seurassa.



            Elokuvasta lisää voit lukea vaikka täältä.


Monena lauantaiaamuna olen ollut Valtterin kirpputorilla televison välityksellä. Usein olen aikonut siellä käydä Helsingissä ollessani, vaan aina on ollut  jotain muuta. Nyt ei ollut. Gimuli-miniän kanssa on hauskaa olla kirpputoreilla. Hänellä on kirppis-silmät. Miten hän löytääkin kaiken tavaramäärän seasta juuri sellaisen täydellisen kirpputorilöydön.
       Kirpputori Valtteri Vallilassa, kuvat ja lisätietoa täältä.



 Löysin minäkin sieltä jotain.  Nimittäin eurolla Vauvan hoito-oppaan pojalleni.



Joskus olen kateellinen helsinkiläisille kaikista ihanista kahviloista. Joka kaupunginosassa löytyy omanlaisia. Tällä kertaa  päädyimme tähän, Cafe Cardemummaan  Kalliossa.  Miniä syötti pikkumiehen ja  meillä kaikilla oli nautinnollinen herkkuhetki. Minäkin sain nauttia , sillä valikoimista löytyi myös herkkua karppaajallekin, nimittäin  ihana suklainen mutakakku.

 

Tällä kertaa reissuni pääkaupunkiin kesti torstaista sunnuntaihin . Monenlaista ehti tapahtua. Sieluni ja mieleni on taas ravittu .

Ehdottomasti parasta kaikesta oli kuitenkin pikkumies, kohta kolme kuukautta. Mummin kulta. Kuusenkerkkä. Suklaasilmä. Suppusuu.  Aamukuudelta vaipanvaihdossa  hämärässä kylpyhuoneessa  pikkumiehen hymy valaisi koko tilan. Viikon päästä hän tulee ensi kertaa tänne pohjoiseen.

                            
                                          

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Voima-aamu


Ulkona on kaunis keväinen aurinkoinen aamu, hanget hohtavat, pian alkavat hankikantokelit! Olen yksin kotona, mies on työmatkalla. Nautin rauhallisesta aamusta, heräämisestä ilman kelloa, hyvästä aamiaisesta lehden kanssa ja kohta vielä käyn koirien kanssa aamulenkilläkin! Menen töihin vasta puoleltapäivin. Olen havainnut, että jos on vain mahdollista niin näitä aamuja kannattaa järjestellä tiiviin työviikon keskelle.

Huomenna minäkin lähden taas reissuun, ensin työkokoukseen ja sitten jään viikonlopuksi mummoilemaan pojan ja miniän luokse. Pieni mies on jo kohta kolme kuukautta. Huhtikuun alussa Gimuli miniä ja Pikkumies tulevat meille viikoksi kun pojallani on työmatka ulkomaille!

Tuon kuvan otin viime sunnuntaina kun heräsi varhain upeaan auringonpaisteeseen. Otin aamupöpperöiset koirat ja kameran mukaan ja lähdin joelle auringon innostamana jo seitsemän jälkeen . Pakkasta oli parikymmentä astetta joten kuvaaminen ei oikein onnistunut kun pakkasviima palellutti sormet mutta sitäkin enemmän nautin valoisuudesta ja auringosta sekä tuosta avarasta jokimaisemasta!

 Meillä sanotaan täällä Lapissa olevan kahdeksan vuodenaikaa. Ja niinhän se kyllä on. Nyt ollaan tuossa pakkastalven ja hankikantokevään taitekohdassa. Sen jälkeen on edessä huikea jäidenlähtökevät, yksi suosikkivuodenaikani etenkin kun asun suurten virtojen taitekohdassa!

Aurinkoista  voima-aamua kaikille blogiystävilleni!

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Pieni mökki ja rauha


Tänään ajatukseni ovat kulkeneet erilaisia reittejä kuin tavallisena viikonloppuna. Tällä  viikolla energiaa ei riittänyt viikolla muihin iltamenoihin kuin jokapäiväisille koiralenkeille ja eilen simahdin kesken elokuvan televison ääreen. Siitä siirryin sänkyyn ja nukuin 12 tuntia. Aamulla olinkin taas virkeä ja siivosin talon samalla kuunnellen radiosta uutisia Japanista. Siivoaminen tuntui hyvältä noita juttuja kuunnellessa. Mutta niin vain tämä maailma on täynnä kaikkea etteivät uutiset japanilaisten onnettomuudesta jaksanut minua kauheasti koskettaa. Mahtaako olla julmasti sanottu? En edes jaksanut kovinkaan paljon seurata uutiskuvia ja videonpätkiä. Kohdallani kyse on myös suojautumisesta, oma työviikkoni sisälsi nimittäin tragedioita riittävästi.

Sen sijaan mietin kyllä kovasti tätä maailmanmenoa yleensä, kuluttamista ja tavaranpaljoutta. Katsoin Yle Areenalta mielenkiintoisen dokumentin Elämä ilman rahaa, joka kertoo saksalaisesta 68 v naisesta, joka on jo 14 vuotta elänyt ilman rahaa. Nainen lahjoittaa eläkkeensä pois ja asuu lastensa ja ystäviensä luona. Hän matkustaa paljon ja nykyisin käy kertomassa elämäntavastaan. Tietysti tuo dokumentti herätti paljon kysymyksiä. Mitä ystävät ja lapset pitävät ahkerasta kyläilijästä, onhan jonkun ruoat ja lämmöt kuitenkin kustannettava.  Kiinnostava ja rohkea elämäntapa joka tapauksessa.

Haaveilen itsekin joskus yksinkertaisesta elämäntavasta. Pieni mökki ja rauha, tavaraa vain välttämätön. Muistan kun aikoinaan kauan sitten sosiaalipolitiikan luennoilla yliopistolla vanha professorimme sanoi, että varautukaa siihen, että nykyinen elämäntapa tulee muuttumaan ja hommatkaa itsellenne ajoissa se punainen tupa ja perunamaa, jotta pärjäätte. Tämän hän sanoi n. 25 vuotta sitten!


Me ihmiset olemme huonoja muuttumaan. Se tapahtuu yleensä henkilökohtaisten tai näiden suurten maailmankatastrofien kautta. Onneksi on näitä edelläkävijöitä , jotka rohkenevat toimia toisin ja kokeilla erilaisia elämäntapoja. Jotain varmaan voimme me kaikki tehdä, muutoksia, vaikka pieniäkin; tiedostavampaan kuluttamiseen ja eettisiin valintoihin.

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Miten on zenin laita ?



Avasin tietokoneeni ja blogini ja  kommenttilaatikosta minua tervehti ValintojaChoicesin blogin toinen Merjoista  iloisesti kysellen että "miten työviikko meni ja onko zen säilynyt mukana?"  Hyvä kysymys näin perjantaina kun kotiuduin töistä viiden maissa ja ylitöitä on kertynyt ensimmäiseltä työviikolta yhden työpäivän verran. Ehkä zen on kuitenkin mukana kulkenut sinnikkäästi jossain takkini liepeissä, sillä mieliala on ihan rauhallinen täyteläisen  työviikon jälkeen.

Työpäivien jälkeen olen jopa jaksanut olla aktiivinenkin. Yhtenä iltana kävimme naisporukalla syömässä ja elokuvissa katsomassa Kuninkaan puheen. Molemmat tekivät hyvää. Vanhojen kamujen kanssa on niin luonteva tavata, jutut jatkuvat siitä, mihin viimeksi jäivät! Ja Kuninkaan puhe kosketti! Elokuva oli Oscareidensa arvoinen ja Colin Firth oli loistava kuninkuudensa ja asemansa vankina. Eilen olimme miehen kanssa jo toista kertaa geokätköilyä opettelemassa kurssilla ja illan pimeydessä etsittiinkin yksi kätkö.
Enpähän muista näin aktiivista työviikkoa  ja etenkin työpäivien jälkeistä aikaa olleen pitkään aikaan!



Huomenna ajelen Ouluun , jossa vietämme viikonloppua toisen naisporukan, sielunsiskojen, kanssa.  Käymme taidenäyttelyssä, syömässä ja vielä illalla teatterissakin. Päätimme tällä kertaa harrastaa mielen kulttuuria ja estetettisiä nautintoja!  Odotan jo huomista! Täältä tullaan siskot!

 

Kaikki kuvat ovat siskon luota Pohjois-Ruotsista, jossa viime viikonloppuna kävimme päivämutkin. Sisko täytti pyöreitä vuosia ja  kävimme onnittelureissulla jälkikäteen, kun sisko ei halunnut juhlia järjestää. Tosin hän totesi, että olisi päässyt helpommalla jos olisi yhden päivän juhlimiselle pyhittänyt. Nyt hän totesi, että vieraita on riittänyt koko viikon , kun hän kotona kerran pysyi. Jos haluaa kunnolla ohittaa merkkipaalut olisi varmaan viisasta lähteä pois kotimaisemista. 

Itse järjestin aikoinaan oikein kunnon viisikymppiset! Kutsuin yhteen kaikki elämäni merkittävimmät ihmiset, 
n. 100 henkeä kaiken kaikkiaan. Tämä sekalainen joukko koostui tietenkin perheestäni, lähisuvusta, elämän aikana kertyneistä ystävistä, työkavereista ja naapureista. Mukana oli paljon sellaisia, jotka eivät olleet koskaan tavanneet toisiaan, kuulleet sitäkin enemmän. Teemana oli 70-luku kaikkine kauheuksineen! Valitsin tuon ajan siksi, että sen vuosikymmenen aikana minulle tapahtui ehkä eniten asioita. Pääsin ripille, opiskelin, avioiduin, aloin odottaa esikoistani! Vieraat olivat pukeutuneet 70-luvun henkeen ja bändikin oli soittamassa ajan mukaista musiikkia.  Ruoka ja juomat noudattelivat myös 70-lukua, vai mitä sanotte unkarilaisesta gulassista ja Egri Bikaveristä?  Vieläkin muistan  ja näen erilaisia kohtauksia juhlista: veljeni tanssimassa naisystävieni muodostaman  ringin keskellä kalju kiiltäen, äitini uppoutuneena keskusteluun sen ystäväni kanssa, josta hän  ei aikoinaan pitänyt lainkaan, ystävän runoesitykset, isä kertomassa sotajuttuja työkaverilleni, joka jaksoi kärsivällisesti kuunnella.... Ja tanssia, tanssia aamuun asti!

Virkistyinpä tässä kirjoitellessani, nyt jaksan jo lähteä koirien kanssa lenkille ! Ulkona tuntuu jo kevään tuulahdus, grillikatoksen päällä oleva valtava lumikasakin oli humahtanut alas ja hävinnyt- sulanutko jo?

Huolehtikaa tekin omasta zenistänne viikonloppuna ja muutoinkin!