sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Näitä värejä ei Lapin luonnosta lokakuussa löydä




Tämän viikon värikollaasin värit saivat minut palaamaan vielä tuoreen viikon takaisen matkani tunnelmiin Etelä-Ranskan värikylläisyyteen. Täällä kotona moisia värjeä ei ainakaan luonnosta nyt löydy! Väreillä on voimaannuttava vaikutus!

Ranskan matkan tunnelmia löydät edellisistä postauksistani Ranskalainen arkemme, Vuoristomaisemissa ja Meri.

Tarinoita sanojen takana

Pilviharson blogissa Takana kirkas taivas törmäsin tähän haasteeseen ja se tuntui kiinnostavalta, joten liityin rinkiin mukaan. Sanoilla kun on niin paljon erilaisia merkityksia meille kullekin. Jokaisella sanalla kun on vähintäänkin tuhat tarinaa.

"Siis sille, joka haluaa, minä annan viisi sanaa/asiaa, jotka miellän sinuun ja sinun tulee kommentoida noita sanoja blogissasi ja toivon spontaania kommentointia. Ei mitään snobbailua, eikä harkintaa, vaan antakaa palaa. Ja kukaan ei saa loukkaantua, vaan homma otetaan leikin kannalta. Jos en tunne henkilöä ollenkaan, joka tähän mukaan haluaa, sanat voivat olla ihan mitä sattuu ja sitten vain niistä kertomaan. Rohkeasti."

Pilviharsolta sain siis seuraavat sanat:

Vadelma Maalla aikoinaan  asuessani viljelimme myös vadelmia ja niitä riitti myyntiinkin jonkun verran. Nykyisin hankimme vadelmat Saimaan reissujen yhteydessä suoraan eri marjatiloilta, mikäli reissu ajoittuu vadelma-aikaan. Viime kesänä taisimme hankkia ne Äänekosken torilta. Nuo poikkeamat pitkällä kotimatkalla ovat olleet hauskoja löytöretkiä paikkoihin, joissa ei tule muulloin juuri käytyä. Vadelmanpunainen on yksi lempiväreistäni.
Loiske Saunamme pesutiloihin on ilmestynyt piiitkän tauon jälkeen vaaleanpunainen muoviamme, jossa välillä loiskuttelevat kaksi pientä miestä. Lastenlapsemme, kohta kaksi- ja kohta yksi-vuotiaat pojanvessselit, ilonaiheemme! Elämäniloista loisketta!

Ankaruus voimakas , karu sana. Taisin kommentissani Pilviharsolle mainita sanan kun kerroin surua käsittelevästä kirjasta, jonka nimi on "Suru, ankara ilo." Olen usein miettinyt millaista on ankara ilo ja luulen jotain siitä ymmärtäväni sekä omien kokemusteni että työni vuoksi. Ankaran ilon takana on usein jotain hyvin mustaa, jonka keskeltä iloa kohti on ponnisteltava. Ilo ei enää ole sellaista kuplivaa , kevyttä niinkuin ehkä aiemmin vaan sitä siivittää tuo ankaruuden varjo.

Juurtuminen Olen pohjoisen tyttö. Täällä syntynyt ja täällä luultavasti loppuikänsäkin viettävä. Eilen kuulin että eräs tuntemani pariskunta suunnittelee muuttoa etelään jahka jäävät eläkkeelle. Haluavat kuulemma meren tai suuren järven rannalle, lähelle lapsiaan. Makustelin asiaa: Saimaan rannalle, lapset lähempänä, ei hassumpaa.


Mutta että samalla luopuisin vaaroistani, joestani, tutuista kaduista ja tutuista tarinoista. Ihmisistä, niistä ei niin läheisistäkään, mutta jotka tunnet niinkuin ikänsä paikkakunnalla asunut tuntee. Eli tänä aamuna viimeksi kommentoimme yhdessä miehen kanssa paikkakunnan lehden kuolinilmoituksia; tätä se muutama viikko sitten näkemämme  ambulanssi sitten merkitsi, yksi kyläläinen on poissa! Olen muutoin elämässäni tehnyt rohkeita muutoksia mutta tämän asian suhteen en halua tehdä muutosta. Jotkut asiat ovat pysyviä. Olen juurtunut näihin maisemiin, enkä halua juuriani katkaista enää.

Ruotsalainen Kun olin pieni, Haaparantaan, Ruotsin ihmemaahan, matkustettiin bussilla ostoksille hakemaan voita (ja muutakin siinä ohessa). Ruotsi oli ensimmäinen kokemukseni ulkomaasta. Jotenkin siellä oli niin erilaista kuin rajan toisella puolella. Nätimpää ja sievempää. Talot olivat kuin nukkekoteja, siistit pihat ja pikkulamput ikkunoissa. Ero on tasaantunut ja arkipäiväistynyt vuosien myötä. Ruotsalaisuus on tullut tutummaksi kun siskoni asuu siellä ja siskonlapseni ovat kaksikielisiä. Ruotsin kieltä en ole koskaan oikein osannut/oppinut vaikka viime kesänä suoritinkin yliopistossa ruotsin kielen kurssin. Mutta sen tein vähän samalla periaatteella kun lukee huonosti kokeeseen eli tankkaa että "hauki on kala, hauki on kala, hauki on...".  Ruotsissa on kiva käydä ja kyllä siellä kokee ulkomaantuulahduksia edelleenkin pienemässä mittakaavassa.

Jos itsekin innostunut sanoista ja tarinoista niiden takana niin pyydä kommentissa sanoja itsellesi! Lähetän sanat , jotka minulle sinusta tulevat mieleen. Toki voit kommentoida ilman sanapyyntöäkin!


lauantai 29. lokakuuta 2011

Ranskalainen arkemme


Tämä kaunis , pinjamäntyjen reunustama hiekkatie vei Ranskan Giensin kylän kodistamme lähimmälle rannalle. Kuljimme sinne lähes päivittäin. Tie toi minulle ja ystävälleni kummallekin mieleen toisen samantapaisen tien , jota kuljmme vuosia sitten. Tuo muistojen hiekkatie kuului entiseen elämään, maalle. Se oli polku, joka vei jokirannalle uimapaikkaamme, hiekkasärkkien reunustamaan joenpoukamaan. Myös ystäväni lapset muistivat saman tunnelman, hehän viettivät pieninä paljon aikaa luonamme maalla. Muistot ovat todella tärkeä osa elämää! Ja on upeaa kun on ihmisiä, joiden kanssa niitä voi jakaa!

Pidin kovasti myös tästä puiden ja pensaiden välistä puikkelehtivasta käytävästä, joka johti kylätieltä taloomme. Oikopolku, jota ei kadulta huomannut ellei sitä tiennyt olevan. Viikon aikana opimme katselemaan kylää tarkemmalla silmällä ja havaitsimme , että näitä pieniä oikopolkuja oli siellä täällä. Myös virallisten vaelluspolkujen alku oli usein " piilossa". Jos siitä ei tiennyt, ei varmaan sattumalta reitille eksy!







Ranskalainen kotimme viikon ajan sijaitsi keskellä kylää. Se oli vanha rakennus, jonka toisessa päädyssä asui vanha rouva. Talomme oli perinteinen talo ikkunaluukkuineen, vanhoinen tummine huonekaluineen. Kylpyhuonetilat oli saneerattu ja olivat hyvät ja toimivat. Keittiökin toimi vaikka ei ollut uusinta huutoa. Kaapeista löytyi runsaasti suuria patoja ja paistinpannuja ja liesi oli kunnon suuri kaasuliesi. Ranska on kai viimeisiä maita Euroopassa, jossa edelleenkin satsataan ruokailuun arkisinkin. Illalla valmistetaan kunnon päivällinen ja ruokapyydässä istutaan kauan ja hartaasti. Niin mekin teimme. Aamulla joku haki vuorollaan tuoreet croissantit (itse söin croissantin vain yhtenä aamuna) ja patongit kylän leipomosta ja aamiainen syötiin useimpina aamuna ulkona patiolla. Päivällä söimme sitä sun tätä (patikkaretkillä eväät olivat mukana) ja pääaterian valmistimme sitten illalla yhdessä.


 


Ulkona ravintolassa emme syöneet kuin kerran. Osittain siksi, että se oli kallista näin suurelle porukalle ja myös siksi että monet hyvät ruokapaikat olivat jo kiinni, koska sesonkiaika oli ohitse. Sitäpaitsi olen aina tykännyt kokkaamisesta ulkomailla. Ruokakaupat ovat seikkailu ja on hauskaa eläytyä ranskalaisen perheenäidin rooliin. Ulkomaanystävän perhe viihtyi ruokakaupoissa joskus liiankin hyvin ja koska he olivat liikenteessä omalla autolllaan niin ruokatuliaisia taisi tarttua mukaan melkoinen määrä. Ranska on kyllä kulinaristeille hyvä kohdemaa!
Aiemmissa matkakertomuksissani tältä reissulta taisinkin jo mainita että Giensin kylä sijaitsi pitkän niemen päässä Välimeren rannalla  Cote de Azurin rannikolla. Lensimme Suomesta Nizzaan ja ajoimme junalla Touloniin, josta olimme vuokranneet auton viikoksi. Auton palautimme menomatkalla Nizzan lentokentälle. Auto oli hyvä olla , koska tuo kylämme ei ollut ihan parhaimpien kulkureittien varrella ja yksin kauppoihin oli matkaa. Autolla ajaminenhan on nykyään leikinlaskua meille pohjoisen harvaan tieverkkoon tottuneillekin navigaattoreiden yleistyessä. Mekin otimme oman navimme mukaan. Minä kyllä hankin alueen kunnon kartankin. Ihan niinkuin veneessäkin kesällä: pelkkään blotteriin ei uskalla luottaa vaan merikarttaakin on hyvä tutkia samalla!

 Tuo ylläoleva kuva on  meidän lähikylästämme La Captesta, joka on vähän suurempi kylä kuin omamme.




Niemeemme johtavaa tietä reunustivat suuret suola-altaat ja niissä  oli sadoittain flamingoja. Näky oli iltaisin auringon laskiessa kuin Afrikan savanneilta . Pysähdyin tietysti  kuvaamaan niitä muutaman kerran mutta täydellinen kuva jäi kyllä saamatta. Se kuva tallentui kyllä mieleeni sitäkin paremmin!

torstai 27. lokakuuta 2011

Eri näköalatorneista näkee asioita eri lailla

 


Olin eilen koulutuksessa,jossa käsiteltiin myötätuntouupumusta, tuota salakavalaa meitä auttamistyötä tekeviä uhkaavaa uupumustilaa. Olen itsekin kokenut kantapään kautta monta vuotta sitten myötätuntouupumustilan, joka johti minut ensin osa-aikatyöhön vuodeksi, sen jälkeen kokonaan uudenlaiseen työhön asennoitumiseen ja pitkään terapeuttiseen täydennyskoulutukseen. Oli hyvä käydä nyt useamman vuoden jälkeen päivittämässä tietojaan tältä saralta ja huomata samalla, että olen onnistunut  löytämään hyviä ja toimivia keinoja työn ja oman jaksamisen tasapainon säilyttämiseen.

Myötätunto eli kyky tuntea empatiaa on inhimillisen vuorovaikutuksen ydin ja meillä auttamistyötä tekevillä se on myös työväline, jos näin voisi sanoa. Kouluttaja käytti asiasta metaforaa näkötorneista. Pidin tuosta näkökulmasta paljon. Meillä kaikilla ihmisillä on elämässään oma näkötornimme, paikka, jossa me seisomme tarkastelemassa kokemaamme ja näkemäämme. Kaksi tornia voi seistä luonnon keskellä pienen matkan päästä toisistaan. Sama rantaviiva, sama metsä ja samat talot näyttävät hiukan erilaisilta riippuen kummasta näkökulmasta niitä katsotaan. Jotkut yksityiskohdat näkyvät vain toisesta tornista, toiset vain toisesta. Jotkut tornit ovat ehkä rykelmissä, joistakin taas voi olla pitkä matka naapuriin. Kahden näkötornin välillä voi olla metsää tai vuoria peittämässä  avautuvaa näköalaa.

Välillä me unohdamme, että oma näkökulma on vain yksi monista. Näkemäni asiat voivat olla täysin oikein, mutta eivät kuitenkaan täsmälleen vastaa sitä, mitä joku toinen näkee tai kokee. Jotta pärjäämme muiden ihmisten kanssa , on tärkeää opetella siirtymään aika ajoin myös muiden näkötorneihin. Samanaikaisesti on tärkeää osata seistä tukevasti omassaan.


Kuvat viimesyksyiseltä leidiystäväporukkani tapaamisreissulta Posiolta. Muutaman viikon päästä tapaamme taas, tällä kertaa Kuusamossa.

Myötätuntouupumus on seurausta toistuvasta empaattisesta toisen ihmisen asioiden/kärsimyksen jakamisesta tai todistamisesta. Se on psykofyysinen jännittyneisyyden tila, jossa autettavan kertomukset täyttävät auttajan tietoista tai tiedostamatonta mieltä. Se ilmenee emotionaalisesti kuormittavien auttamissuhteiden ja -tilanteiden sekä niistä muistuttavien asioiden tietoisena ja alitajuntaisena torjumisena. Myötätuntouupumiseen liittyy väsymys, joka ei helpotu levolla, lomalla tai vapaapäivällä. Myötätuntouupumisen riski ei ole seurausta persoonallisista tekijöistä eikä epäammatillisuudesta vaan työn sisällöstä. Toisille ihmiselle toisten tunteet "tarttuvat" helpommin. Tunteiden tarttuminen on tärkeää oppia tunnistamaan. Kova oppiminen on itsellänikin ollut näiden asioiden kanssa.

Edelleenkään en vapaa-ajallani katso vaikkapa elokuvia, joissa on ahdistava pohjavire. Enkä juurikaan katso työtäni sivuavia dokumentteja tai keskusteluohjelmia. Olen myös melko huono auttamaan vapaa-ajallani  muita kuin aivan läheisiäni heidän ihmissuhdekiemuroissaan. Kuuntelen kyllä, mutta en jää niihin kiinni, enkä ota huolta kantaakseni. En liiku kovin paljon kotikaupungissani ja välttelen erityisesti viikonloppuna Prismoja ja Citymarketteja, joissa törmää takuuvarmasti niin asiakkaisiin kuin verkostokumppaneihin. Kaikki kun eivät ymmärrä työn ja vapaa-ajan eroa.

Sen sijaan tarvitsen vapaa-ajallani paljon rauhaa ja hiljaisuutta. Viihdyn yksin tai kaksin koiran tai miehen kanssa. Vanhat ystävät ja ystäväporukat ovat elintärkeitä! Lähden mielelläni lomillani muihin maisemiin - katselemaan asioita muista näkötorneista.  Lomani olen rytmittänyt niin, että tasaisin välein tiedän pääseväni levähtämään työasioista. Saan myös työssäni hyvää työnohjausta ja työyhteisössni pääsen itse vaikuttamaan jaksamiseen liittyviin asioihin. Työyhteisössäni  onneksi ymmärretään näitä asioita!

Näillä keinoilla luulen jaksavani edelleenkin innostuneena omassa työssäni eläkeikään asti (jos Luoja niin suo)!

Myötätuntouupumisesta on kirjoittanut mm. Leena Nissinen kirjassaan "Auttamisen rajoilla.Myötätuntouupumisen synty ja ehkäisy (2007).

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Vuoristomaisemissa

Miehen kanssa kierrettiin  yhtenä päivänä
Giensin niemen pohjoinen kärki





Polku kierteli välillä melkoisissa paikoissa, välillä ne olivat liikaa minulle, korkean paikan kammoiselle



Maisemat kyllä palkitsivat kipuamisen!



Rannikolla oli kesä mutta vuorilla oli jo syksy!. Tässä olemme matkalla autolla Vauvenarquesin vuorostokylään.



Vauvenarquesin kylän näkymiä. Pablo Picasso on haudattu kylän lähellä olevan linnan pihalle.
Picasso oli perinyt linnan ja vietti siellä viimeiset vuotensa. Linna ei ollut avoinna yleisölle.


Aina vaan jaksan hurmaantua näistä ikkunaluukuista, väreistä ja köynnöksistä.
Kuva edelleen Vauvenarquesin kylästä.



Collobrieresin vuoristokylän kirkko

Melkein kuin kotona Lapissa. Collobrieresin kylästä kiipesimme ylös vuorille.

Etelä-Ranskan vuoristoseuduilta ja myös rannikolta löytyi paljon kohtalaisen hyvin merkittyjä patikkareittejä. Matkaoppaista löytyi vinkkejä ja hyviä ohjeita saimme kylien turistitoimistoista.

Collobrieresin kaunista kylää. Tähän aikaan kylät olivat idyllisen rauhallisia,
mutta pientenkin kylien läheltä löytyi valtavia parkkialueita reittien
 lähtöpaikkojen läheltä. Enpä haluaisi olla  näissä maisemissa
yleisinä loma-aikoina.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Meri






Eilen palasimme Etelä-Ranskasta Cote d`Azurista Giensin kylän maisemista kotimaisemiin; päivästä yöhön, rehevyydestä paljauteen, väreistä harmauteen, lämmöstä koleuteen. Niin se vain on. Kyllä me ihmiset elämme niin toisenlaisissa maisemissa että paljon sen täytyy vaikuttaa niiin meidän perusolemukseemmekin kuin sieluummekin.

Kylämme Ranskassa sijaitsi niemen nokassa. Meren ympäröimänä. Upeita pitkiä hiekkarantoja. Ja puhdasta vettä. Ja niin lämmintä vielä että saimme uida kylliksemme. Lokakuu on minusta erittäin sopivaa aikaa lomailla etelässä. Ilmasto on lähes täydellinen niin uimiseen kuin patikoimiseenkin. Ilma on raikasta mutta ei paahtavaa niinkuin kesäkaudella usein on. Saattoi hyvin niin patikoida kuin uidakin. Ja ennenkaikkea, sekaan mahtui hyvin. Voin vai kuvitella Etelä-Ranskan kesän. Törmäsimme usein parkkialueisiin pienienkin kylien liepeillä joissa luki että tähän mahtuu 300 autoa ja tähän 400.Nyt mahtui hyvin minne vaan.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Joutsenten lähtöön liittyy haikeutta



Eilen aamulla, kun oltiin menossa vanhempieni luokse, pyysin miestä pysäyttämään auton tien varteen  ja odottelemaan minua tovin. Ounasjoen suistoon Arktikumin lähelle kokoontuu nimittäin joka syksy kymmeniä ellei satojakin joutsenia lepäilemään ennen syysmuuttoa. Se on komea ja vaikuttava näky!En varmaan koskaan kyllästy tuohon joutsenten laumaan ja huutoon. Ne nimittäin huutelevat  ja elämöivät koko ajan. Syksyllä näkyyn liittyy haikeutta , kohta alkaa pimeä ja kylmä kausi. Keväällä taas ensimmäisten joutsenten näkeminen aiheuttaa riemun ,kevät on tullut!

 

Tämä päivä on sujunut pihalla puuhatessa, niinkuin kyllä eilinenkin vanhempieni pihalla. Kaadettiin etupihan suureksi kasvaneista lumipalloheiseistä toinen pois kun eivät enää mahtuneet vierekkäin. Piha avartui kummasti. Ensi keväänä meillä on tarkoitus tehdä etupihalle isompi remontti. Vanha kivetys vaihdetaan uuteen. Ison pihan hoitaminen on loputonta puuhastelua, koskaan ei taida tulla valmista. Pihatöiden jälkeen olikin nautinnollista syödä kreikkalaisessa ravintolassa perheen kesken. Miehen tytär täytti äskettäin vuosia ja juhlistimme synttäreitä tällä kertaa näin! Päivän kohokohta oli kyllä ehdottomasti se, kun ruokailun jälkeen kotona aloin sovittelemaan vaatteita lähestyvää reissua varten ja vanhat  farkut vuosien takaa solahtivat hyvin päälle. Maltoin valita ravintolassakin järkevän vähähiilihydraattisen kasvisvoittoisen annoksen eikä tavallinen ravintola-aterian jälkeinen ähky vaivannut lainkaan. Tästä riemastuneena kävelin koiran kanssa vielä puolentoista tunnin lenkin ja kuvittelin oloani joulun kieppeillä kun tavoitepaino alkaa olla jo melkoisen lähellä!
Tuntuu että sitä mukaa kun kilot karisevat niin energiatasoni nousee.

lauantai 8. lokakuuta 2011

...ja tuo sitten vaikka niitä kukonmunia!



Mies lähti viemään venettä talvisäilytykseen maalle.Minä istun sohvan nurkassa viltti niskassa ja odottelen saunan lämpiämistä. On vähän viluinen olo, mistä en tykkää yhtään, sillä viikon päästä olisi reissuun lähtö, enkä totisesti halua sairastua. Luulenkin että viluisuus johtuu vaan siitä, että on tullut oltua ulkohommissa koko päivä  vanhempien luona ; liiterin täyttöä, haravointia, ruohon leikkaamista ...Enemmän ja enemmän on viikkooni alkanut sisältyä erilaisia vanhempien huolenpitoon ja hyvinvointiin kuuluvia  asioita. .



Äidin Alzheimer-diagnoosi varmistui toukokuussa. Ajokortista hän joutui luopumaan saman tien, muuten ei vielä mitään kovin näkyvää muutosta ole tullut. Kaikenlaista pientä  tulee kuitenkin esiin koko ajan. Jokin aika sitten  soitin äidille ja kyselin mitä pitää tuoda kaupasta kun olin menossa heille. Äiti häkeltyi selvästi eikä meinannut päästä käyntiin ollenkaan kauppalistan suhteen. Minä kehoitin häntä miettimään kauppalistaa ihan rauhassa ja niin hän sitten aloittikin: "tuo ruisleipää, maitoa, piimää ja sitten tuo niitä kukonmunia"....Minäkin häkellyin ja aloin tarkentamaan ensin itsekin että mitähän äiti mahtaa tarkoittaa, ehkä kananmunia . Asia kuitattiin naurahduksella, mutta äidin puolelta naurussa oli epävarmuutta. Pieni asia, mutta tälläisiä sattuu koko ajan. Tavalliset asiat ja merkitykset unohtuvat, eikä asiat enää tapahdu niinkuin ennen. Parhaimmillaan äidistä ei huomaa mitään, mutta huonot hetket ovatkin sitten epätoivoa tulvillaan. Äiti on siinä taitekohdassa että vielä hyvin ymmärtää että jotain tulee tapahtumaan kenties piankin. Hän ei vain halua sitä hyväksyä. Äiti on minulle vihainen kun  otan asioita puheeksi. Hän ei myöskään halua kenenkään tietävän asiasta. Kuulunevat taudinkuvaan nämäkin oireet. Samoin aggressiiviset kohtaukset. Niistä saa isä eniten kärsiä.



Luen  tarinoita vanhoista pariskunnista, joissa puoliso on omaishoitajana. Jutut tuntuvat kertovan suhteellisen seesteisistä tunnelmista. Toinen puoliso vakuuttaa hoitavansa toista mielellään kun on kerta aikoinaan luvattu että " myötä-ja vastoinkäymisissä". Minunkin vanhempani ovat olleet naimisissa iät ja ajat, tarkasti ottaen 55 vuotta, ja saman lupauksen hekin ovat tehneet. Vaan lupaus on heiltä tainnut jäädä jo unholaan. Vanhempieni elämä ei ole seesteistä arkea vaan selviytymistaistelua arjessa. Kumpikaan ei pysty olemaan toisensa omaishoitaja. Toistaiseksi he pärjäävät vielä kun  nuorin siskoni pystyy  lähes päivittäin  olemaan heidän kanssaan. Hän on itse ollut eläkkeellä alle kolmikymppisenä sattuneen auto-onnettomuuden vuoksi. Hänellä on aivovamma  tuon onnettomuuden seurauksena, mutta pystyy kuitenkin suhteellisen hyvin elämään elämäänsä itsenäisesti. Hänestä on nyt suuri apu meille. Hän otti käyttöönsä äidin auton ja suuri huoli vanhempien liikkumisesta hälveni. Isäni, joka on äitiäni lähes kymmenen vuotta vanhempi, sai  matka-avustuksen.  Eli siskon ja tuon matka-avustuksen turvin kotona asuminen ainakin toistaiseksi onnistuu.


Kaksi muuta sisarustani asuu kauempana; sisko Ruotsissa ja veli Pirkanmaalla. Onneksi meillä on hyvät välit ja pystymme puhumaan ja sopimaan asioista. Sovimme marraskuun alkuun yhteisen tapaamisen, jossa yhdessä isän ja äidin kanssa keskustellaan kaikista niistä asioista, joista olisi puhuttava nyt kun äidin ymmärrys on vielä suhtkoht kirkas.  Vaikeaa se tulee olemaan. Ollaakin mietitty, pyydettäisiinkö mukaan jotain ulkopuolista henkilöä vaikkapa paikallisesta muistiyhdistyksestä.

Mietimme myös sisarusteni kanssa, että alamme suunnittelemaan käyntejämme niin, että vanhempien luona säännöllisesti aina joku meistä kävisi. Luonnollisesti minulle ja täällä asuvalle siskolle kertyy eniten käyntejä.  Toinen sisko ja velikin aikoivat aktivoitua ja varata säännöllisesti  aina muutaman päivän vierailun vanhempien luokse. Toistaiseksi vanhemmille on varmaan paras mahdollinen ratkaisu asua omassa tutussa kodissaan, mutta talo on suuri ja vaatii koko ajan kaikenlaista. Mutta täytyy ajatella näitä asioita vähän kerrallaan eteenpäin, tulevaisuudesta kun ei voi tietää. Ainoa mitä sen eteen voi tehdä, on varautua erilaisiin vaihtoehtoihin. Ja kysyä mitä vanhempani itse haluavat ja  erityisesti mitä he itse toivovat loppuelämältään.

maanantai 3. lokakuuta 2011

Tämä kollaasi ei ole sielunmaisemaa, vai onko?



Tänä aamuna ei ollut kiirettä mihinkään. Koirakin vaistosi sen ja lojui raukeana jalkojeni juuressa. Lähden kyllä töihinkin tänään mutta vasta iltapäivällä. Ulkona syyssumuinen aamu, aurinko jossain udun takana. En voinut vastustaa sumuisen maiseman kutsua. Koira ja kamera mukaan  ja jotain lämmintä niskaan. Meiltä ei ole noihin utumaisemiin joelle kuin muutama metri. Pienen metsikön läpi ja hups, ollaan jo uimarannalla. Aivan uimarannan tuntumassa on koirasaari, johon kuljetaan pientä kannasta pitkin. Ja siellä olet  keskellä  Ounasjoen suistoisia jokinäkymiä. Olen jo nuo maisemat kuvannut tuhanteen kertaan mutta aina vaan ne minua sykähdyttävät. Kaipa sielun maisema on juuri sellainen.

Tämä kollaasi ei ole ehkä ihan sielunmaisemaa . Se on meidän takapihaamme, sitä rytöläjäosastoa, jonka siistiminen jotenkin aina jää. Oikeastaan se ei kuulu ihan kokonaan meidän tonttiimmekaan, vaan on osittain joutomaata. Haaveilen kunnon raivauksesta. Kaiken tuon erilaisten poisheitettyjen kasvien armeliaasti verhoileman läntin keskellä virtaa pieni purokin. Sen varrelle on asettunut melkoinen ruttojuuriesiintymä.

Tiedän, koko jutusta saisi kauniin osan pihaa. Mutta jotenkin pidän siitä tälläisenäkin; pihavajan takana piilossa pojan vanha mopo, hämähäkin seitein somistettu tädin vanha potkuri, lahonnut koripalloteline, rakennusajoilta jääneet tiilikasat, joista ei ole syntynyt enää uusia rakennelmia. Ja kaikki tämä ihan tuossa kaiken kauniin rinnalla. Tälläistähän elämä on.




sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Jokivarren maisemista ajatukset jo Ranskaa kohden

 


Eilen paistoi ja tänään satoi. Ja paistoikin oikein kunnolla, taivaalla ei näkynyt pilven häivääkään . Ja tänään sitten satoi yhtä kunnolla. Illalla vasta, kun vihdoin sain itseni ulos puolipakolla koiralenkille, harmaa väistyi ja aurinko värjäsi pilvien peittämän taivaan upean punertavaksi. Kamera ei ollut mukana, nämä kuvat  otin koiralenkin jälkeen ja hienoin punerrus oli jo väistynyt . Tyypillistä syksyähän nämä säävaihtelut ovat! Onneksi lauantaina saatiin piha jo laitettua hyvälle mallille, tai ainakin osa pihasta! Laitoin kanervat ruukkuihin ja vein suurimman osan kesäkukista kompostiin. Yhden ison kesäkukkaruukun vielä jätin, kun lumihiutaleet ja begoniat niin komiasti vielä siinä kukkivat! Viikonloppu on muutenkin kulunut kotoisissa puuhissa. Ruoanlaittoa, leipomista, siivoilua, säilöntää (ostettiin karpaloita  viisi litraa) ja löhöilyäkin. Bonuslapsia kävi sunnuntailounaalla, miehen tytär ja poika avovaimonsa kera. Mukavaa peruselämää välillä reissujen jälkeen!


Vaan reissu on kyllä taas tulossa ihan pian.  Vajaan parin viikon  kuluttua lähdetään viikoksi Ranskaan Cote d Àzuriin piskuiseen Giensin kaupunkiin, missä tuossa  kuvissa oleva talo meitä odottelee. Talossa majailee kanssamme Ulkomaanystävän perhe, he ovat siellä jo viikkoa meitä aiemmin.Meillä on lentoliput Nizzaan ja tämä ilta humpsahtikin siihen kun Googlemapilla ajeltiin virtuaalisesti sopivia reittejä pitkin Giensiin! Mietittiin  nimittäin että vuokraammeko auton jo Nizzan lentokentältä vai ajelemmeko junalla tai bussilla lähimpään suurempaan kaupunkiin  ja vuokrataan auto vasta sieltä. Todennäköisesti vuokrataan auto jo Nizzasta, vaikka meistä kumpikaan ei rakasta ajella eteläisen Euroopan liikennekaaoksessa. Kaaos onneksi sijoittuu Nizzan lähistölle ja perille pääsee melkein yhtä moottoritietä pitkin....
Ranskassa on vielä lämmintä ja ympäristö on tosi kaunista kuvista päätellen. Hieno lomaviikko jälleen tulossa; hyvät ystävät, patikkaretkiä, autoajelua, hyvää ruokaa, viiniä , lämpimät pimeät illat, meri!
Ps.Painonpudotusprojekti etenee omaa tahtiaan, hitaasti mutta varmasti. Viime ryhmätapaamisessa valittelin että kuinka hankalaa on pysytellä tiukassa ruokavaliossa kun on kaikenlaista reissua  ja  vieraita ja työkiireitä tuppaa päälle. Ohjaaja kysyi minulta että  poikkeaako tuollainen elämä sitten minun normaalista arjesta kovinkaan paljoa? Niinpä. Minun elämänihän on melkoisen meneväistä ja tapahtumarikasta. Sen tosiasian kanssa on elettävä ja opeteltava  ruokailemaan siinä mukana. Melkein kyllä kaipaan pussikeittovaihetta. Se oli niin helppoa, kun ei tarvinnut muuta kuin valita eri makuvaihtojen välillä!