lauantai 8. lokakuuta 2011

...ja tuo sitten vaikka niitä kukonmunia!



Mies lähti viemään venettä talvisäilytykseen maalle.Minä istun sohvan nurkassa viltti niskassa ja odottelen saunan lämpiämistä. On vähän viluinen olo, mistä en tykkää yhtään, sillä viikon päästä olisi reissuun lähtö, enkä totisesti halua sairastua. Luulenkin että viluisuus johtuu vaan siitä, että on tullut oltua ulkohommissa koko päivä  vanhempien luona ; liiterin täyttöä, haravointia, ruohon leikkaamista ...Enemmän ja enemmän on viikkooni alkanut sisältyä erilaisia vanhempien huolenpitoon ja hyvinvointiin kuuluvia  asioita. .



Äidin Alzheimer-diagnoosi varmistui toukokuussa. Ajokortista hän joutui luopumaan saman tien, muuten ei vielä mitään kovin näkyvää muutosta ole tullut. Kaikenlaista pientä  tulee kuitenkin esiin koko ajan. Jokin aika sitten  soitin äidille ja kyselin mitä pitää tuoda kaupasta kun olin menossa heille. Äiti häkeltyi selvästi eikä meinannut päästä käyntiin ollenkaan kauppalistan suhteen. Minä kehoitin häntä miettimään kauppalistaa ihan rauhassa ja niin hän sitten aloittikin: "tuo ruisleipää, maitoa, piimää ja sitten tuo niitä kukonmunia"....Minäkin häkellyin ja aloin tarkentamaan ensin itsekin että mitähän äiti mahtaa tarkoittaa, ehkä kananmunia . Asia kuitattiin naurahduksella, mutta äidin puolelta naurussa oli epävarmuutta. Pieni asia, mutta tälläisiä sattuu koko ajan. Tavalliset asiat ja merkitykset unohtuvat, eikä asiat enää tapahdu niinkuin ennen. Parhaimmillaan äidistä ei huomaa mitään, mutta huonot hetket ovatkin sitten epätoivoa tulvillaan. Äiti on siinä taitekohdassa että vielä hyvin ymmärtää että jotain tulee tapahtumaan kenties piankin. Hän ei vain halua sitä hyväksyä. Äiti on minulle vihainen kun  otan asioita puheeksi. Hän ei myöskään halua kenenkään tietävän asiasta. Kuulunevat taudinkuvaan nämäkin oireet. Samoin aggressiiviset kohtaukset. Niistä saa isä eniten kärsiä.



Luen  tarinoita vanhoista pariskunnista, joissa puoliso on omaishoitajana. Jutut tuntuvat kertovan suhteellisen seesteisistä tunnelmista. Toinen puoliso vakuuttaa hoitavansa toista mielellään kun on kerta aikoinaan luvattu että " myötä-ja vastoinkäymisissä". Minunkin vanhempani ovat olleet naimisissa iät ja ajat, tarkasti ottaen 55 vuotta, ja saman lupauksen hekin ovat tehneet. Vaan lupaus on heiltä tainnut jäädä jo unholaan. Vanhempieni elämä ei ole seesteistä arkea vaan selviytymistaistelua arjessa. Kumpikaan ei pysty olemaan toisensa omaishoitaja. Toistaiseksi he pärjäävät vielä kun  nuorin siskoni pystyy  lähes päivittäin  olemaan heidän kanssaan. Hän on itse ollut eläkkeellä alle kolmikymppisenä sattuneen auto-onnettomuuden vuoksi. Hänellä on aivovamma  tuon onnettomuuden seurauksena, mutta pystyy kuitenkin suhteellisen hyvin elämään elämäänsä itsenäisesti. Hänestä on nyt suuri apu meille. Hän otti käyttöönsä äidin auton ja suuri huoli vanhempien liikkumisesta hälveni. Isäni, joka on äitiäni lähes kymmenen vuotta vanhempi, sai  matka-avustuksen.  Eli siskon ja tuon matka-avustuksen turvin kotona asuminen ainakin toistaiseksi onnistuu.


Kaksi muuta sisarustani asuu kauempana; sisko Ruotsissa ja veli Pirkanmaalla. Onneksi meillä on hyvät välit ja pystymme puhumaan ja sopimaan asioista. Sovimme marraskuun alkuun yhteisen tapaamisen, jossa yhdessä isän ja äidin kanssa keskustellaan kaikista niistä asioista, joista olisi puhuttava nyt kun äidin ymmärrys on vielä suhtkoht kirkas.  Vaikeaa se tulee olemaan. Ollaakin mietitty, pyydettäisiinkö mukaan jotain ulkopuolista henkilöä vaikkapa paikallisesta muistiyhdistyksestä.

Mietimme myös sisarusteni kanssa, että alamme suunnittelemaan käyntejämme niin, että vanhempien luona säännöllisesti aina joku meistä kävisi. Luonnollisesti minulle ja täällä asuvalle siskolle kertyy eniten käyntejä.  Toinen sisko ja velikin aikoivat aktivoitua ja varata säännöllisesti  aina muutaman päivän vierailun vanhempien luokse. Toistaiseksi vanhemmille on varmaan paras mahdollinen ratkaisu asua omassa tutussa kodissaan, mutta talo on suuri ja vaatii koko ajan kaikenlaista. Mutta täytyy ajatella näitä asioita vähän kerrallaan eteenpäin, tulevaisuudesta kun ei voi tietää. Ainoa mitä sen eteen voi tehdä, on varautua erilaisiin vaihtoehtoihin. Ja kysyä mitä vanhempani itse haluavat ja  erityisesti mitä he itse toivovat loppuelämältään.

7 kommenttia:

  1. Nämä ovat tosi vaikeita juttuja. Aikanaan anoppini sanoi, että kun hän on siinä kunnossa, että ei tuu omineen juttuun laittakaa hänet hoitoon. Helpommin sanottu kuin tehty. Siinä ei pysty toista kotoaan pois laittamaan, eikä itse muista omia toivomuksiaan. Tsemppiä teille raskaalle taipaleelle. Kokemuksen äänellä Amalia.

    VastaaPoista
  2. Ei ole helppoa aikaa nyt. Mikään ratkaisu, mihin päädytte ei ole helppo eikä yksioikoinen. Erilaisten vaihtoehtojen pohtimisesta on varmasti apua.

    VastaaPoista
  3. Juu, nyt ollaan tässä roolissa, samassa jamssa täälläkin. Nuorempi siskoni käy vanhemmillani lähes päivittäin. Äitini on ollut invalidi nuoresta pitäen, mutta ei siitä vanhetessa kuitenkaan kummemmin haittaa. Nyt lonkka sökö, että kipulaastarin ja pyörätuolin varassa. Isä ikänsä tupakoinut ja keuhkosyöpää jo epäiltiin. Pääsi säikähdyksellä. On isäntä talossaan, eikä pehmoiluihin ole osannut. Äitille toivoisin helpompaa vanhuutta. Mutta auttaminenkin on osoittautunut vaikeaksi. Päivä kerrallaan mennään ja ollaan iloisia, kun pärjäävät ja itse ovat tyytyväisiä. Onneksi meillä kaikilla viidellä siskoksella on yhteinen näkemys ja asenne tähän tilanteeseen.

    Voimia sinulle!

    VastaaPoista
  4. Amalia; olen huomannut että niin helposti sitä tokaisee että minut saa sitten laittaa hoitoon kun en enää itse pärjää. Vaan ei se tosiaankaan niin mene.Ei vaikka kuinka lupa siihen olisikin.

    Ehlana; helppoja ja yksinkertaisia ratkaisuja ei tosiaankaan ole läheisten sairastuessa. Tuossa eri vaihtoehtojen punitsemisvaiheessa nyt ollaan. Ja edetään askel kerrallaan. Tänään näin, huomisesta ei vielä tiedetä. Onneksi.

    Rita, olen monesti ajatellut tämän päivän pieniä perheitä. Sisaruksista kun on suuri tuki tälläisissäkin tilanteissa.Ei ole yksin ja aina löytyy vertaistukea.

    VastaaPoista
  5. Surullista sinulle ja varmasti kamalaa äidillesi. Kun tietää, että paluuta ja parannusta ei ole. Vielä on kuitenkin paljon jäljellä.

    Kuvasi ovat unenomaisen kauniita, aiheeseenkin hyvin sopivia:)

    VastaaPoista
  6. Katriina; äidille aivan kamalaa. ystäväni kysyi eilen kun oltiin iltalenkillä yhdessä että mitä minä itse nyt eniten tunnen. Vastasin että surua. Surua siitä että äiti sellaisena kun on elämänsä ollut, on liukenemssa jonnekin ja muuttumassa toisenlaiseksi ainakin joiltain osin.Monenlaisia ajatuksia ja tunteita on pinnassa .

    VastaaPoista
  7. Kauniisti kirjoitit aiheesta, mikä on sekä äidille ja läheisille vaikeaa aikaa. Kun huomaa oman itsensä liukuvan pois,asioiden katoavan, siihen sopeutuminen ei ole helppoa. Ristisanakirjat eivät auta eikä sudokut. Kun kaikki läheiset ovat samalla sivulla, se helpottaa silmälläpitoa ja hoitoa.
    Selviät kyllä, niin me muutkin saman asian kanssa eläneet. Toivottavasti oma vuoromme on kaukana, kaukana..

    VastaaPoista