sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Muistojen paratiisi



 
Kuvat isäni  minusta ottamia 50-luvun loppupuolella Rovaniemeltä Samoissa maisemissahan minä kuljen ja kuvailen edelleenkin.

Olen viettänyt viikonlopun muistoissa, omien ja toisten.  Olen kuullut ihania tarinoita, surullisia tarinoita ja tarinoita erilaisista elämistä maalla ja kaupungeissa,lapsuudesta 50-luvulla, 60-luvulla, 70 -luvulla ja vielä 80-luvullakin. Kaikenkaikkiaan upea viikonloppu. Kotiin palatessani olen  penkonut valokuvalaatikkojani ja selaillut albumeitani. Että muistot ovat ihmeellisiä ja muisti on valikoiva; noinko se asia olikin, kun kuvasta tarkistaa muiston. Ja aika todella kultaa muistot, sekin on totta!

Kuulimme viehättävän kouluttajamme Leonie Hohenthalin kertomuksia tutkimuksistaan ja kokeiluistaan. ja kuulimme myös Kotkan Muistojen talon tarinan.

                                                                  Muistojen talo


Kuvassa  muistorasia, jonka on rakentanut kotkalainen eläkkeelle jäänyt kalastaja elämästään kotkalaisessa kalastajayhdyskunnassa. 

Muistorasioita käytetään muistelutyön välineenä. Oman elämän historiaa esitellään niissä monenlaisin keinoin. Muistorasiat voivat olla hyvin yksinkertaisia tai monimuotoisia luovia teoksia. Muistorasia syntyy muistelutyön tuloksena. Se on eräänlainen visuaalinen elämäntarina.  Sen voi tehdä jostain tietystä ajanjaksosta kuten lapsuus, nuoruus, kouluaika tai jostain teemasta kuten koulu, harrastus  .Rasiaa työstäessä voi keskittyä myös oman elämän joihinkin tärkeisiin asioihin, alueisiin tai ihmisiin. Jotain rajausta on yleensä tehtävä.

Kuukauden kuluttua koulutuksemme jatkuu. Siihen mennessä kotitehtävänä on toteuttaa omasta elämästä muistorasia.

Leonie kertoi meille myös omasta muistorasiastaan, jonka hän nimesi Muistojen paratiisiksi. Muistorasiassa hän esitteli lapsuutensa ja nuoruutensa paratiisin, suvun  tsehovilaisen pitsikesähuvilan . Siellä suuri suku vietti aurinkoisia ja loppumattomia kesäpäiviä.  Muistorasian rakentaminen oli Leonielle erityisen tärkeää, koska huvilaa ei ole enää ollut aikoihin. On vain  muistot. Ajan kultaamat. Hyvä niin.




torstai 23. helmikuuta 2012

Minun viikkoni





Että mihinkä minun aikani nykyään katoaa, kun en ehdi täälläkään paljon käydä?
Minäpä kerron.

Maanantaina työpäivän jälkeen kävelin koiran kanssa takaisin kaupunkiin kuntosalilleni, jossa alkoi illan viimeisenä tuntina kahdeksalta Bodybalance-tunti. Se on sellaista jogan ja venyttelen välimuotoa, hämärässä salissa, rauhallisen musiikin siivittämän. Ja tunti päättyy vielä kunnon rentotukseen. Olo on ihan nirvanassa sen jälkeen.

Tiistaina oli pitkä työpäivä, alkoi aamulla kahdeksalta ja päättyi 12 tuntia myöhemmin. Vaan ei haitannut koska illan teemana oli Hyvinvointi ja jaksaminen . Me lähestyimme aihetta tällä kertaa laulamalla Ilo laulaa-menetelmän avulla. Lähteentien vanhassa hirsipirtissä hyristelimme  vanhoja kansanlauluja välillä hyvinkin moniäänisesti ja uskokaa tai älkää, se oli sekä kaunista että hauskaa. Eikä keneltäkään edelletetty laulutaitoa eikä lauluääntäkään! Voi kun tuollaisia menetelmiä olisi aikoinaan käytetty koulussakin, toteaa allekirjoittanut, jolle jäi kammo niistä luokan edessä tapahtuneista laulukokeista , joissa piti laulaa  maakuntalaulu tai muu vastaava.

Keskiviikkona  poika ja miniä tarjosivat meille teatteri-illan; esityksenä oli Martti Suosalon Luolamies! kerrassaan nautinnollinen esitys. Martti on täällä vähän kuin kotonaan kun hänen mummolansa on täällä, samoin vaimonsa on täältä kotoisin. Yleisössä oli hänen sukulaisiaan ja tunnelma oli ehkä senkin vuoksi niin erityinen. Olen esityksen nähnyt aiemmin toisen esittämänä ja erilaisena sovituksena. Vaan aina tuon näytelmän aihe  nauruhermoja kutkuttaa, tämä metsästäjän ja keräilijän yhteiselo!

Tänään olin työpäivän jälkeen mummoilemassa . Torstai-illat on pyhitetty Kuusenkerkälle kun vanhempansa ovat viettämässä kahdenkeskistä aikaa . Kuusenkerkkä on vihdoin ja viimein huomannut että maailmaan voi tutustua kahdellakin jalalla ja jo silloin tälläin taapertaa pienen matkan , muuten vielä konttaus  on hänelle helpompi tapa edetä.

Huomenna sitten hyppään junaan ja matkusta Ouluun. Siellä koulutan päivällä porukkaa ja illalla tapaan leidiystäväni.Taksin kotiin palaan myöhäisellä junalla, koska lauantai ja sunnuntai kuluvat  Leonie Hohentahalin kehittämässä muistelutyön koulutuksen "Voimaa muistoista"  merkeissä.

Että mitenkä jaksan? Nyt on torstai-ilta ja oikein hyvin vielä. Ehkäpä se on niin, että kun on tarpeeksi mielenkiintoista tekemistä jaksaa paremmin sen ikävämmänkin tekemisen. Ensi viikko on kyllä rauhallisempi. Maanantaina heti vapaapäivä ja kampaaja . Hierontaa sekä kasvohoitoa viikolle on myös varattuna.

perjantai 17. helmikuuta 2012

Hiljaista hissuttelua ja kaupunkikuljailua




Juttelin  kollegani kanssa iltapäivällä, kun olimme lopettelemassa parin päivän koulutusta ja molemmat olimme melko puhki, että onneksi kyse on tällä kertaa sellaisesta väsymyksestä, joka kuittaantuu viikonlopun normaaleilla touhuilla.  Viikko on pitänyt sisällään mukavia ja kiinnostavia työjuttuja, tosin ehkä liian paljon kerääntyi samalle viikolle. Ensi viikosta tahti onneksi vähän hidastuu.

Töistä kotiutuessa saatiin vielä miehen kanssa itsestämme irti hiihtolenkki jääladulla koiran kanssa. Nyt ensin Candlefordin postineiti ja sitten saunaan. Huomenna lähdetään miniän kanssa tutustumaan  Design Week -tapahtumiin ja näyttelyihin. Minä tarvitsen viikonlopun aikana ravintoa sekä mielelle että ruumiille! Hiljaiset hetket olisivat myös tarpeen. Eli sopivasti villasukkahissuttelua ja kaupunkikuljailua!



Kuvat täältä

tiistai 14. helmikuuta 2012

Vihreäjalkaiset viinilasit



Että voikin näin pyryisenä talvipäivänä ilahtua kun posti toi kotiin paketin, josta kuoriutui kuusi viinilasia. Ulkomaanystävä lähetti minulle kauan kaihoamani lasit. Ne vihreäjalkaiset lehväkoristellut Saksan jokilaaksoille tyypilliset perinteiset lasit, joita ei varmastikaan kukaan saksalaisnuori nykyään kotiinsa huolisi(vähän kuin meidän Myrna-kahviastiasto). Minulle nuo lasit tuovat vahvasti mieleen monet ystävän luona vietetyt hetket ja retket noihin jokilaaksoihin. Olen sitäpaitsi tainnut tykätä noista laseista jo kauan ennen kuin ystäväni edes Saksaan muuttikaan tai että olisin edes Saksassa vielä itse käynytkään. No, nyt lasit ovat minun astiakaapissani odottamassa kevättä ja kesää, sillä ehdottomasti lasit kuuluvat parvekkeelle, kun istun siellä yksin tai yhdessä ilta-auringon paistaessa ja lempeän kesätuulen puhallellessa. Kaikki on jotensakin kepeää ja kevyttä ja on loma.

No oikeasti loma on vielä kaukana ja arki on luisunut salakavalasti vaihteelle viisi. Eilen kävin tapaamassa ryhmävalmentajaani pitkästä aikaa. Ryhmässämme alkaa kevätkausi uudella ohjelmalla ja nyt on torstai-illat heti töiden jälkeen pyhitetty hyvinvointiteemalle. Ensin pallotreeni ja sitten ryhmätapaaminen. Ryhmä jatkuu tämän kevään ajan. Kyllä kunnokohennus ja painonpudotus on pitkäjänteistä työtä ja välillä mennään niin ala-kuin ylämäkeä. Tässä vaiheessa puursin ylämäkeä enkä tuntunut pääsevän eteenpäin millään, joten tsemppi oli paikallaan.

Työviikko on sellainen , että pitkästä aikaa täytynyt tehdä mielikuvaharjoittelua, jotta viikosta selviäisi. Sellaista, jossa sukelletaan mielikuvissa etukäteen perjantai-iltaan ja onnitellaan itseä toteamalla että" hyvä Minä, hyvin onnistuin viikon koitoksissa ja kaikki meni mainiosti!". Kaksi päivää olen kouluttanut melko vaativaa joukkoa, huomenna on heti aamulla lyhyt alustus toisessa koulutuksessa, sitten ryhmän vetäminen iltapäivällä, välissä asiakasta ja kokousta ja loppuviikosta  olen itse koulutuksessa kaksi päivää. Ja ensi viikko vielä mennään samaa rataa mutta sitten kalenterissa on vähän tyhjempää, joten eiköhän sitä jaksa!

Mutta nyt lähden katsomaan Helsingin herra-sarjaa telkkarista... Oikein mukavaa Ystävän päivää teille kaikille blogiystävilleni!

torstai 9. helmikuuta 2012

Mitä minulle kuuluu? Kuinka minä tänään voin?




Huomaan että aloitan usein bloggaukseni paikallistamalla itseni ja ympäristön. Siis tyyliin " istun kahvikupin kanssa lempituolissani" tai "ulkona pakkanen on jatkunut jo viikkoja". Ja tähän tyyliin voisin tänäänkin aloittaa paitsi että nyt istun työpöytäni ääressä , kotona kylläkin, vaikka on arkipäivä. Ja kyllä. Pakkaskelitkin jatkuvat.
Ei järin mielenkiintoista eikä informatiivistä kenellekään. Tästä syystä kai nämä bloggauskertani tuntuvat vähentyvän vähenemistään. Ja sen huomaan kommentoinnistakin. Kommentteja tippuu teiltä uskollisimmilta ystäviltäni silloin tällöin tasaisesti, lämmin kiitos niistä. Uusia lukijoitakin ilmestyy joskus, ja vanhoja tippuu pois. Näinhän se menee. Olen myös itse ollut laiska blogien suhteen. En edes lue kaikkia sivupalkissani olevien blogien päivityksiä säännöllisesti, saati sitten muita. Ja vaikka lukisinkin, niin kommentteja en usein vierailuistani jätä.

Taidan hakea blogilleni uutta suuntaa. Lopettamistakin olen pohtinut mutta päädyin kuitenkin jatkamaan. Tällä hetkellä on vain näin. Elämässä on nyt vaan niin paljon kaikkea kiinnostavaa. Sekä työssä että omassa elämässä. Työjutuista en tänne voi enkä haluakaan kirjoittaa. Enkä omasta yksityiselämästäkään  sen enempää kuin tähänkään asti.  Mutta katsotaan mitä tuleman pitää. Se mistä itse olen tässä bloggaamisessa eniten tykännyt, ovat olleet ne rauhalliset hetket kahden koneen ja kameran kanssa. Niitä hetkiä ehkä jatkossakin haluan täällä tutkia ja jakaa. Sitäpaitsi ne ovat minulle itsellenikin jaksamisen ehto, kurkistukset omaan sielunmaisemaani. Mitä minulle kuuluu? Kuin minä tänään voin?

Siiipä. Istun kotona työhoneessani. Ulkona pakkaset jatkuvat jo kolmatta viikkoa ja huomaan kipeästi kaipaavani  kevättä. Taidan olla valmis ottamaan kevään terävän viiltävän valon vastaan  ja sen myötä siirtymisen tämän kotipesäni suojasta taas ulos. Eilen kävelin illalla kansalaisopistolle, viisi kilometriä ja miinus 28 astetta. Ja tänään aioin kävellä iltapäiväksi töihin, seitsemän kilometriä ja  enää kaksikymmentä astetta pakkasta...

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Pakkaspäiviä, leffoja ja takkatulta



Koko viime viikon ihastelin työmatkoilla auringon ja pakkasen yhteistyötä hengästyttävän upeiden maisemien luomisessa. Siis ainakin siltä näytti auton ikkunasta katsoen. Yhtenä päivän kuljetin kameraakin mukana sillä ajatuksella että olisin työpäivän lomassa saanut tallennettuksi jotain noista työmatkanäkymistä , vaan kiirus ja kylmyys tekivät tehtävänsä. Eilen  sitten vedin useamman kerroksen silkki-,villa- ja toppavaatteita ylleni ja  otin mukaan kameran ja yli-innokkaan koiran, jota pakkanen ei tosiaankaan haitannut. Ilma ei kyllä ollut aurinkoinen ja joella tuntui niin pureva viima että kuvaussessioni typistyi hätäisiin räpsäyksiin . Silmäripset jäätyivät, silmälasit oli otettava pois ja kameran laukaisunäppäntä oli paineltava nahkarukkasin. Oli tunnustettava että lapintytöllekin kuvaaminen yi 30 asteen pakkasessa ja viimassa oli liikaa. Loppupäivä lauantaista kuluikin sitten samoissa merkeissä kuin perjantai-iltakin. Takkahuoneen sohvalla leffoja katsellen.

Äiti O’Brien (Jessica Chastain) on veljesten leikeissä läsnä.

Leffoista suurimman vaikutuksen teki muuten Terrence Malickin palkittu ja kiisteltykin elokuva "The tree of life". Alun sekavaltakin tuntuvien mutta upeasti kuvattujen tieteisfantasiajaksojen jälkeen tarina alkoi kasvaa ja ainakin näin viisikymmentä kuusikymmentäluvuilla lapsuutensa viettäneenä tarinasta nousi monia ajatuksia ja mielleyhtymiä niin minulle kuin miehellekin. Keskittymistä tarina kyllä vaati. Poikani ja miniäni sanoivat, että heille elokuva ei avautunut, tosin katsoivatkin sen kolmessa osassa Kuusenkerkän hoidon lomassa.





Kuvat poikani kodista


Lauantai-ilta sujuikin sitten mitä lämpimimmissä merkeissä. Saimme kutsun poikani perheeseen illalliselle ja mikäpä sen mukavampaa kuin pakkasella istua sisällä takan loisteessa, syödä hyvin, nautiskella hyvistä viineistä ja ennenkaikkea loistavasta seurasta.  Olen pikkuhiljaa alkanut uskoa  siihen ihanaan tosiasiaan, että ensimmäinen lapsenlapseni asuu niin lähellä että spontaanistikin voin häntä käydä katsomassa silloin kun siltä tuntuu. Tiistaina minulla on vapaapäivä ja vietän koko päivän hänen kanssaan. Vietän myös yhden illan viikossa Kuusenkerkän kanssa jotta vanhempansa pääsevät harrastuksiinsa. Samoin viettää Kuusenkerkän taatto, eli poikani isä. Hän asuu myös ihan lähellä. Ja ensi viikonloppuna  saamme taas pienen yövieraan. Lapsenlapsi tuo todella paljon uutta elämään. 

Ja jotain uuttakin olen taas aloittanut. Keskiviikko-iltaisin olen käynyt luovan kirjoittamisen kursseilla kansalaisopistossa. Alun perusteella kylläkin vain todetakseni että luovuus on hakusessa kirjoittamisessa. Mutta ehkäpä sitä löytyy. Tarinoita on pää täynnä, ehkä liikaakin.