maanantai 26. maaliskuuta 2012

Mun mummoni muni mun mammani mun mammani muni mun




Tuo Raittisten jommankumman veljeksen laulun rallatus on yksi niistä monista lauluista, mikä saa Kuusenkerkän, pojanpojani hekottelemaan. Ja tietenkin myös minut, mumminsa. Mummina olo on todellistunut oikein kunnolla nyt, kun sain poikani perheen tänne ainakin täksi vuodeksi. Monta kertaa viikossa tapaan Kuusenkerkkää ja aina hän ottaa minut hihkuen vastaan. Nyt olen pitänyt yhden lomarahanvaihtovapaan viikossa ja hoitanut Kuusenkerkkää sen päivän, myös torstai-illat kuluvat pojan luona, kun poika ja miniä ovat harrastuksissaan. Lisäksi viikonloppuisin saan Kuusenkerkän joskus yökyläänkin ja muutenkin on mukava vain piipahtaa silloin tällöin. Viikko sitten teimme ensimmäisen pitemmän hiihtoreissun porukalla, Kuusenkerkkä kulki mukana ahkiossa.Menomatkan pieni mies nukkui ahkiossa, paluumatkalla hänelle teki jo tiukkaa pysytellä ahkiossa ja muutaman kerran ahkio kupsahtikin kumoon.  Kuusenkerkkä ei ollut moksiskaan lumikylvystä. Muutenkin hän nautti laavulla tuistelusta makkaranpaistoineen. Pieni lapinpoika!

Laulun teema sopii muutenkin nyt elämääni. Viime viikonloppuna äitini täytti vuosia ja juhlistimme äidin syntymäpäivää hänen toiveittensa mukaan. Ensin illastimme perinteisessä Pohjanhovin ravintolan ikkunapöydässä , jossa oli juhlava valkoinen liina  ja ruusut maljakossa. Sen jälkeen olimme Santaparkissa eli Joulupukin luolassa Jari Sillanpään konsertissa. Täytyy sanoa että vaikka en mikään Jari Sillanpää- fani todellakaan ole, niin hän kyllä osasi ottaa yleisönsä. Meitä oli juhlimassa tällä kertaa me siskokset ja äiti eli naisporukalla iltaa vietimme. Isä on veteraanikuntoutuksessa ja miehemmekin olivat muissa menoissa. Minun mieheni vietti viikonlopun pääkaupunkiseudulla tyttärensä luona. Iltamme oli kaikenpuolin onnistunut, äitikin vaikutti onnelliselta.

Väripläjäys  Berliinin reissulta.Saksassa aloittavat kuulemma  magnoliapuut jo kukintansa.
Meillä satoi tänään räntää.
Lauantain ja sunnuntain minulla jatkui Muistot näkyviksi -koulutus. Siitähän ensimmäinen jakso oli kuukausi sitten, ja tein postauksenkin helmikuussa tästä erittäin kiinnostavasta koulutuksesta. Koulutukseen kuului oman muistorasian tekeminen jostain elämänvaiheesta,  henkilöstä tai muusta oman elämän tärkeästä asiasta. Työstin omaa rasiaani lauantain ja sunnuntain välisenä yönä aamuyöhön asti. Tekeminen oli kohtalaisen työlästä, ei niinkään teknisesti vaan psyykkisesti.  Tein nimittäin muistelutyöni äidin ja minun suhteesta, mikä ei ole ollut helppo. Mutta teen aiheesta myöhemmin ihan oman postauksen.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Minulla on ikävä itseäni, sanoi Alice

Luin vanhaa blogiani pitkästä aikaa. Kohta tulee viisi vuotta siitä kun aloitin bloggaamisen. Rohkeaa ja avointa tekstiä olen kirjoittanut alussa. Blogi toimi ilmeisen tärkeänä tunteiden purkamiskeinona eroprosessissani , sitä tarkoitusta varten sen aloitinkin. Ja mahtavia kommentteja siellä oli teiltä lukijoilta. Monet edelleenkin silloin tällöin vierailevat täällä nykyisessä blogissanikin. Ja ovatpa jotkut teistä kulkeneet samaa tietä kuin minäkin , eli kokeneet eron myöhemmin.

Tänä päivänä ovat tunnelmani hyvin toisenlaiset. En asu enää yksin vaan olen osa suurta perhettä. Sain kuin sainkinjo  nuorena toivomani suuren perheen, sillä nykyisellä miehelläni on kolme jo aikuista lasta. Olemme olleet yhdessä mieheni kanssa kohta viisi vuotta. Kihlauduimme vastikään ja se tuntui tosi hyvältä. Ehkäpä ensi kesänä Saimaan vesillä veneilee tuore aviopari! Elämä on upeaa kun uskaltaa elää rohkeasti.



Viime viikolla tulin Berliinistä, missä vietimme parhaan ystäväni kanssa muutaman päivän, minä vielä jäin yksin pariksi päivää kun ystäväni joutui palaamaan töihinsä. Olisin voinut olla siellä yksin vielä kauemminkin. Nykyisillään yksinolo on nimittäin harvinaista herkkua. Eipä silti, että sitä kovinkaan paljon kaipaisin, niin paljon elämässäni olen yksin ollut. Mutta noista parista päivästä kyllä nautin. Vaeltelin suurkaupungin hyörinässä, ajelin metrolla ja busseilla kaupunkia ristiin rastiin. Nousin maan uumenista metrotunnelista  astuakseni aina ihan erilaiseen Berliiniin. Näin paljon värejä ja värikkäitä ihmisiä, istuin kahviloissa ja vietin rättiväsyneenä illat hotellihuoneessani kirjan kanssa. Se kirja oli muuten nimeltään Edelleen Alice ja kertoo muistisairaan maailmasta itse sairastuneen näkökulmasta. Lainaus kirjan takakannesta: " Edelleen Alice on syväsukellus alzheimerintaudista kärsivän ihmisen mieleen, silmät avaava kertomus taudista, jossa yhteydet katkeavat eivätkä paikat ja ajat, sanat ja kasvot enää löydä toisiaan". Kertakaikkiaan upea, liikuttava ja vaikuttava kirja. Kyyneleet silmissä luin kirjaa välillä hyvin ,hyvin, syvissä mietteissä. Äidillänihän todettiin alzheimerintauti viime toukokuussa.Kirjassa Alicen lapsille tehtiin geenitutkimukset ja hänen toiseltä tyttäreltään löytyi myös taudin geenit. Toinen tyttäristä ei halunnut testata itseään.



Eli hyvät blogiystäväni. Elämääni kuuluu paljon kaikenlaista tällä hetkellä vain joitain alueita mainitakseni. Niin paljon etten ehdi niistä täällä purkaa kuin osan. Eikä kai tarvitsekaan. Vaikka haluaisin kirjoittaa enemmänkin. Edelleenkin ylipäätänsä haluaisin paljon. Ystäväni kanssa Berliinissä totesimmekin, että aika kuluisi meillä molemmilla mainiosti ilman työelämääkin jos se vain olisi taloudellisesti mahdollista ilman palkkatuloja. Valitettavasti se ei meillä  kummallakaan ole mahdollista. Jos ylimääräistä rahaa on , kuluu se äkkiä vaikkapa matkustamiseen! Suuria säästöjä ei näytä kertyvän pankkitilille ainakaan niin paljon, että voisi eläkkeelle vielä jäädä.

Onneksi olen vielä sentään vahvasti läsnä itselleni, eikä tarvitse todeta niinkuin tuon kirjan Alice: "Minulla on ikävä itseäni". Tuon lauseen minä kyllä hyvin tiedostan ja tutuksi tunnen. Noin olen joskus kokenut itsekin kun olen ollut hukassa ja väärillä raiteilla elämässä.. En onneksi enää tällä hetkellä, tässä ja nyt.

Tämän postauksen kaikki kuvat ovat tuolta viikon takaiselta Berliinin matkaltani.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Tänään hangilla, tulilla, auringossa













Tänään hangilla, tulilla, auringossa. Olin kaivannut tätä kaikkea. Joen avaruutta, rantatörmiä. Suunta pois kaupungista, hiljaisuuteen. Mies ja koira mukana, niinkuin useimmiten.

Ja illalla vielä elokuviin. Valinta oli the Artist. Ja kuinka hyvin tämä mustavalkoinen mykkäelokuva  ajalta jolloin vasta ääni hiipi kuviin mukaan , istuikaan päivämme teemaan. Ei saanut turhaan tämä elokuva viittä Oscariansa.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Hiljennä kurvissa sisko!


Olen kolmatta päivää kotona. En lomalla vaan sairaslomalla. Ja siinä on suuri ero. Sain äkillisen mahataudin kesken  työpaikan virkistyspäivää, nippa nappa ehdin kotiin , ennenkuin älämölö alkoi! Vuorokausi meni vuoroin makuulla ja vuoroin  toiletissa ja sen jälkeen pari päivää ovat kuluneetkin toipuessa. Teho on ollut minimissä vaikka pääkopassa meno on jatkunutkin.

En sitten oikein millään malta kuunnella kehoani kun kalenteriani täytän. Oikeasti olisin varmaankin tarvinnut kolme vapaapäivää, jotka olisin voinut käyttää keväthangilla hiihtelyyn ja muutenkin levolliseen oloon. Tänään olen menossa kuitenkin parin tunnin ihanaan ayervediseen kokovartalohierontaan, jonka olin varannut jo pari viikkoa sitten. Ajattelin näes palkita itseni tiukan työviikon jälkeen! Sitä tiukkaa työviikkoa ei sitten tullut , tuli ihan toisenlainen pysäytys .

Tuo tiukkuus töiden suhteen ei ole sairaslomalla vielä oikein hellittänyt kun tietenkin työt jäivät tekemättä. Eilen illalla hain joitain töitä kotiinkin ajatuksena että saisin niitä tänään hoidetuksi. Vaan  ei asettunut työvaihde vielä  päälle. Taidan ottaa viikonlopun vielä ihan leppoisasti, hiihdellä miehen ja koiran kanssa enkä suunnittele liikoja. Ensi viikolla uusin voimin sitten jatketaan. Onneksi kalenteri on kutakuinkin tyhjä, sillä täällä vietetään hiihtolomaviikkoa. Loppuviikosta lähden  ensi pariksi päiväksi Helsinkiin ja perjantaina lennän sitten Berliiniin muutamaksi päiväksi. Tiedossa on muutama nautinnollinen päivä Ulkomaan ystävän kanssa .

Tuo otsikon lause komeilee miniän jääkaapin ovessa olevassa kuvassa. Ostin sen miniälle muistaakseni Hakaniemen hallin yläkerran pikku putiikista. Hän vietti silloin hektistä aikaa ennen Kuusenkerkän syntymää. Nyt tuon jääkaappimagneetin voisi siirtää suosiolla minun jääkaappini oveen. Miten ne hyvät ajatukset aina lipsahtavat salakavalasti unohduksiin! Pitäisi olla vähemmän innostunut ihminen välillä!