maanantai 19. maaliskuuta 2012

Minulla on ikävä itseäni, sanoi Alice

Luin vanhaa blogiani pitkästä aikaa. Kohta tulee viisi vuotta siitä kun aloitin bloggaamisen. Rohkeaa ja avointa tekstiä olen kirjoittanut alussa. Blogi toimi ilmeisen tärkeänä tunteiden purkamiskeinona eroprosessissani , sitä tarkoitusta varten sen aloitinkin. Ja mahtavia kommentteja siellä oli teiltä lukijoilta. Monet edelleenkin silloin tällöin vierailevat täällä nykyisessä blogissanikin. Ja ovatpa jotkut teistä kulkeneet samaa tietä kuin minäkin , eli kokeneet eron myöhemmin.

Tänä päivänä ovat tunnelmani hyvin toisenlaiset. En asu enää yksin vaan olen osa suurta perhettä. Sain kuin sainkinjo  nuorena toivomani suuren perheen, sillä nykyisellä miehelläni on kolme jo aikuista lasta. Olemme olleet yhdessä mieheni kanssa kohta viisi vuotta. Kihlauduimme vastikään ja se tuntui tosi hyvältä. Ehkäpä ensi kesänä Saimaan vesillä veneilee tuore aviopari! Elämä on upeaa kun uskaltaa elää rohkeasti.



Viime viikolla tulin Berliinistä, missä vietimme parhaan ystäväni kanssa muutaman päivän, minä vielä jäin yksin pariksi päivää kun ystäväni joutui palaamaan töihinsä. Olisin voinut olla siellä yksin vielä kauemminkin. Nykyisillään yksinolo on nimittäin harvinaista herkkua. Eipä silti, että sitä kovinkaan paljon kaipaisin, niin paljon elämässäni olen yksin ollut. Mutta noista parista päivästä kyllä nautin. Vaeltelin suurkaupungin hyörinässä, ajelin metrolla ja busseilla kaupunkia ristiin rastiin. Nousin maan uumenista metrotunnelista  astuakseni aina ihan erilaiseen Berliiniin. Näin paljon värejä ja värikkäitä ihmisiä, istuin kahviloissa ja vietin rättiväsyneenä illat hotellihuoneessani kirjan kanssa. Se kirja oli muuten nimeltään Edelleen Alice ja kertoo muistisairaan maailmasta itse sairastuneen näkökulmasta. Lainaus kirjan takakannesta: " Edelleen Alice on syväsukellus alzheimerintaudista kärsivän ihmisen mieleen, silmät avaava kertomus taudista, jossa yhteydet katkeavat eivätkä paikat ja ajat, sanat ja kasvot enää löydä toisiaan". Kertakaikkiaan upea, liikuttava ja vaikuttava kirja. Kyyneleet silmissä luin kirjaa välillä hyvin ,hyvin, syvissä mietteissä. Äidillänihän todettiin alzheimerintauti viime toukokuussa.Kirjassa Alicen lapsille tehtiin geenitutkimukset ja hänen toiseltä tyttäreltään löytyi myös taudin geenit. Toinen tyttäristä ei halunnut testata itseään.



Eli hyvät blogiystäväni. Elämääni kuuluu paljon kaikenlaista tällä hetkellä vain joitain alueita mainitakseni. Niin paljon etten ehdi niistä täällä purkaa kuin osan. Eikä kai tarvitsekaan. Vaikka haluaisin kirjoittaa enemmänkin. Edelleenkin ylipäätänsä haluaisin paljon. Ystäväni kanssa Berliinissä totesimmekin, että aika kuluisi meillä molemmilla mainiosti ilman työelämääkin jos se vain olisi taloudellisesti mahdollista ilman palkkatuloja. Valitettavasti se ei meillä  kummallakaan ole mahdollista. Jos ylimääräistä rahaa on , kuluu se äkkiä vaikkapa matkustamiseen! Suuria säästöjä ei näytä kertyvän pankkitilille ainakaan niin paljon, että voisi eläkkeelle vielä jäädä.

Onneksi olen vielä sentään vahvasti läsnä itselleni, eikä tarvitse todeta niinkuin tuon kirjan Alice: "Minulla on ikävä itseäni". Tuon lauseen minä kyllä hyvin tiedostan ja tutuksi tunnen. Noin olen joskus kokenut itsekin kun olen ollut hukassa ja väärillä raiteilla elämässä.. En onneksi enää tällä hetkellä, tässä ja nyt.

Tämän postauksen kaikki kuvat ovat tuolta viikon takaiselta Berliinin matkaltani.

10 kommenttia:

  1. Onnea kihlautuneille! On ihanaa, että elämä voi muuttua niin paljon. Se vaatii rohkeutta, jota kaikilla ei ole kuten sinulla. Kertomuksestasi kuuluu läpi täysi elämä ja vahva elämänhalu. Sitäkään ei jokaisella ikätoverilla ole.

    Upeita nuo Berliini-kuvat! Poikani on juuri lähdössä sinne avovaimonsa kanssa ensi viikoksi.

    VastaaPoista
  2. Olipa hyvää, rehellisen avointa luettavaa, kuten sinulta on aina odottaa sopinutkin. Muistan kuinka löysin aikoinani vanhaan blogiisi ja jäin sitä lukemaan ja siitä edelleen seuraamaan uutta blogiasi. Itse olin läpi käynyt aviokriisin ja lähes avioeron ja asiat olivat vielä hyvin pinnalla. Teki kyllä mielelle hyvää lukea ajatuksia.

    Vaikka vanhassa blogissasi käsittelit raskaita asioita, säilyi siinä kuitenkin vahva elämänmyönteisyys. Sama elämänmyönteisyys jatkuu täälläkin blogissasi entistä mielenkiintoisimmissa, tapahtumarikkaammissa ja iloisemmissa merkeissä. Hyvään ja hyvältä tuntuvaan elämään kuuluu varmasti myös vastoinkäymisiä ja raskaita vaiheita. Ja sepä se, että on toivoa omaava mieli ja pyrkimys itse vaikuttaa oman elämänsä onnellisuuteen. Olet vahva esimerkki sellaisesta ihmisestä. Ja meille monelle rohkaisevana esimerkkinä.

    VastaaPoista
  3. Onnea paljon teille molemmille!

    Elämänmyönteisyys minullekin tuli mieleen blogistasi.
    Ja todella, monesti elämä kuljettaa myös myötävirtaan.

    VastaaPoista
  4. Onnittelut kihlaparille!
    Edelleen kiitoksia myönteisestä blogistasi. Kuulumisiasi on todella mukava lukea.
    Berliiniin on tarkoitus lähteä parin vuoden sisällä; oli mukava fiilistellä kuvien avulla.

    Aurinkoa ja myötätuulta kevääseesi! Terttu

    VastaaPoista
  5. Se että on ikävä itseään taitaa olla todellisuutta monelle. Ehkä jokaiselle ajoittain. Kun lapset olivat pieniä ikävöin itseäni useinkin kaiken sen kiireen ja väsymyksen keskellä.
    Berliininmatka on ollut meilläkin suunnitelmissa, aina vaan kuitenkin siirtynyt.

    VastaaPoista
  6. Luin tämän jo pari päivää sitten. Se sai silloin minut matkalla niihin aikoihin, jolloin löysin blogisi. Olen yksi niistä, jolle olet tehnyt selväksi kaamosvalon merkityksen - monella tavalla.

    Olet ollut läsnä itsellesi, mutta myös vahvasti meille lukijoille. Hyvää matkaa siis eteenpäinkin, päivä päivältä...

    VastaaPoista
  7. Katriina; kiitos onnitteluista. Kihlautuminen tuntuu kovin mukavalta vielä tässäkin elämänvaiheessa tai ehkäpä juuri siksi. Ja tuista rohkeudesta sanon jälleen kerran sen minkä olen sanonut usein ennekin. Rohkeutta on monenlaista. Vaatii rohkeutta lähteä ja tehdä muutoksia , mutta rohkeutta vaatii myös jääminenkin ja kohtaaminen asiat paikallaan.

    Rita; Kiitos Rita lämpimistä sanoistasi. Minua aina vaan sykähdyttää kun kuulen jonkun saaneen jotain itselleen kirjoituksistani. Jaettu ilo ja elämä on upeaa. Upeaa on myös seurata sinun tarinaasi miehesi ja sinun elämästä, mikä nykyään näyttäytyy onnellisena ja täyteläisenä. Oltte selvittäneet vaikeutenne ja löytäneet uuden alun toistenne kanssa. Se on hienoa!

    Kiitos onnitteluista Mk! Ja totta , välistä on kiva huilata myötävirtaankin! Näin joen varrella ikänsä asuneena vastavirtaan kulkeminen kun on niin tuttua.

    Kiitos onniteluista Terttu! Berliinin kannattaa kyllä matkustaa. Tämä oli minulle kolmas kerta.

    Pirkko; itsensä hukkaa helposti, jos ei huolehdi siitä, että on aikaa kuulostella olojaan. Minäkin muistan hyvin pikkulapsivaiheen, silloin oli kyllä pitkään vähän hukassa itseltään.

    MM, ensimmäinen blogini nimi oli Kulisseista päivänvaloon, sen jälkeen muutin nimen melko nopeasti Kaamosvaloksi ja kun siirryin tänne Bloggerin puolelle, halusin nimeni jotenkin persoonakohtaisemmaksi ja ryhdyin postaamaan Jokivarren Maarettana. Kaamosvalo kyllä edelleenkin tuntuu tärkeältä. Ehkäpä otan uudelleen sen käyttöön jollain lailla. Kiitos sinulle kauniista sanoista. On hienosti sanottu" Olet ollut läsnä itsellesi, mutta myös vahvasti meille lukijoille".

    VastaaPoista
  8. Onnea kihlaparille! Olipa iloinen uutinen.

    Muistan minäkin vanhan blogisi ja siellä käydyt keskustelut. Elämänmyönteisyytesi on kantanut sinut vaikeiden aikojen yli tähän päivään.

    VastaaPoista
  9. Eksyin jonkin mutkan kautta blogiisi ja jäin lueskelemaan...Sinulla on ihana tyyli kirjoittaa.
    Oikein paljon onnnea kihlautuneille!

    Varsinkin tuo lause "Elämä on upeaa kun uskaltaa elää rohkeasti." herätti taas miettimään. Olenko tarpeeksi rohkea, mitä haluan ja miten... vaikka rakastan elämääni niin hyvä silti välillä miettiä, onko asiat niin kuin pitäisi, mihin voin vaikuttaa, yms..


    Ja kiitos kun muistutit tuosta kirjasta! :)
    Luin siitä jostain jutun ja ajattelin hakevani kirjastosta, sitten unohdin koko jutun.
    Työssäni olen tekemisissä dementoituneiden kanssa, molemmilla mummoilla alzheimer (toinen rakas mummoni jo kuollut)... Kiinnostavaa lukea tuosta näkökulmasta.
    Tuo tautihan on niin syvältä ettei mikään. Ja omaisille kovin raskasta.
    Tietenkin kamalaa sairastuneelle, ennen kaikkea, mutta hyvällä tuurilla asianomainen "höpsähtää onnellisesti" eli ei huomaa omaa muistamattomuuttaan eikä juutu niihin surullisiin ja huonoihin muistoihin...

    Tuo geenitutkimus on sinänsä jännä juttu... joku professori on sanonut, että todennäköisesti jokaisella on riski sairastua johonkin muistisairauteen, varsinkin kun elinikä kokoajan kohoa. Ihminen ei ole kone ja jostain päin alkaa osat kulua. Joten saako moisista testeistä mitään, kun asiaan ei lopullisesti kuitenkaan pysty vaikuttamaan.

    Tulipa pitkä jorina.
    Ihanaa kevättä Sinulle ja perheellesi!

    T:Sumi

    VastaaPoista
  10. Kiitos Celia onnitteluista. Sinä taisit olla yksi ensimmäisiä komentoijia blogiuraani aloittaessani

    Suni;, tervetuloa blogiini.Mukavaa kun löytyy aina silloin tällöin uusia lukijoitakin. Äidin Alzheimer on vielä melko alkuvaiheessa. Hän huolehtii vielä asioistaan, vaikka ajokortistaan jourui luopumaan. Äitini ei taida olla niitä, jotka "höpsähtää" onnellisesti, vaikka niin toivoisinkin.Hän on liian kiinni elämän jutuissa ja katkeruus ja aggressiivisuuskin näyttävät välillä nostavan päätään. Vaikeita aikoja taitaa olla edessä niinkuin sinäkin toteat. Vaan on nautittava hyvistä hetkistä ja päivistä kun niitäkin onneksi on.

    VastaaPoista