lauantai 29. syyskuuta 2012

Raivausta ja huolehtimista


Viikonloppu pitkästä aikaa vailla mitään etukäteen suunniteltua ohjelmaa. Oikeastaan minun pitäisi olla vielä työreissulla Saariselällä, mutta peruin lähtöni viime tipassa työpaikan kiireiden vuoksi. En ollut reissusta innostunut alun perinkään, mutta siellä oli sellainen seminaari, johon olen jo useana vuotena ollut menossa lähinnä yhteistyökumppaneiden toiveesta. Nyt sain jo peräti itseni sinne ilmoitettua . Ehkä tämän jälkeen uskon, että se ei ole minua varten!
Että osasi helpottaa kun sain peruutuksen tehtyä. Lopullisesti olen kai tullut kunnolla kypsäksi keski-ikäiseksi kun vapaaehtoisesti tunturireissusta luovun! Jos kyseessä olisi oma reissu vapaa-aikana, tilanne olisi tietysti toinen!

Aloitettiin puuvaraston raivaus muutama tunti sitten kotona.Kun muutin tähän taloon neljä vuotta sitten, oli mies asustellut täällä yksikseen seitsemän vuotta eronsa jälkeen . Muutama nurkka talosta ei ehkä ollut saanut häneltä juurikaan huomiota noina vuosina. Pikkuhiljaa  olemme yhdessä paikkoja kohentaneet aloittaen asuintiloista. Puuvarasto on ollut lähes koskematon lukuunottamatta joka syksyistä uusien puiden sisäänajoa. Varasto on suuri ja sen nurkkiin on kertynyt puiden lisäksi rakennusaikaista tavaraa ja kaikenlaista muuta mitä nyt elämässä nurkkiin on tapana  kertyä. Nyt mies on rakentamassa varastoon väliseinää, jotta saadaan sinne puuvaraston lisäksi vähän siistimpi paikka isommille tavaroille .Minä olen kuskannut kaikenlaista sälää pois. Ja koko ajan on käyty tietenkin keskustelua että mikä on tarpeellista ja mikä ei!

Poika soitteli äsken ja ilmoitteli, että tulevat iltapäivällä käymään. Taidan tehdä pannaritaikinan jo valmiiksi! Minä muuten jo nyt suren sitä kun pojan perhe muuttaa vuoden alussa takaisin Helsinkiin. En vaan voi olla surematta vaikka kuinka tiedän ettei etukäteen kannata sitä tehdä. Jospa on  vaan helpompaa sitten hyväksyä muutto kun se on ajankohtainen! Ennen huolehti omista lapsistaan, nyt huolehtii lapsenlapsista ja omista vanhemmista. Kai se on ihmisen elämä sellaista että huolehtimisen määrä on vakio!

Vanhempieni savusaunan ranta

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Syysmaisemista hehkua mieleen







Poikani herätti meidät tänä aamuna kymmeneltä.Totesi sitten ehkä ihan vähän happamana että osat ovat sitten näemmä lopullisesti vaihtuneet, koska oli hetki aiemmin herättänyt myös isänsä.  Mummit ja papat osaavat relatakin välillä! Minulle on kyllä harvinaista nukkua kymmeneen. Olen niitä, joilta uni karkaa kun valo alkaa näkyä kaihtimien välistä. Ja näin tapahtuu myös ilman valoakin nykyisin, valitettavasti.

No, niin tai näin. Oli hieno päivä ehkäpä juuri tuon kunnon nukkumisen vuoksi. Tai sään vuoksi. Koko viikon tuhnuisen sateen jälkeen  kunnon auringonpläjäys vaikutti mieleen voimalla.  Eilenkin kyllä ulkoiltiin vaikka sää oli sumuinen. Pojan perheen kanssa tehtiin patikkaretki Vaattunkikönkään maisemiin Rovaniemen lähistölle, tosin Kuusenkerkän ehdoilla eli kilometrejä ei rutkasti kertynyt mutta sitäkin enemmän hyvää mieltä. Tänään sitten olimme lapsuudenmaisemissa puolukoita poimimassa,  pari ämpärillistä tuli helposti. Ne meille tänä vuonna riittävätkin kun pakasteessa on vielä edellisen syksynkin puolukoita.  Äidin ja isän luona kahvisteltiin  päälle ja tehtiin pieniä syyshommia. Kuvat ovat sieltä, kännykkäkameralla kuvattuja!

torstai 20. syyskuuta 2012

Lempeää liikkumista

 
 

Olisi paljonkin kaikenlaista sanottavaa, jaettavaa vaan en jaksa. Nämä kuvat kaivoin viimeisemmistä kuvistani ja vielä käsittelin voimakkaiksi, energisiksi, lisäsin valoa ja väriä. On taas sellainen päivä, että kaikki on omassa elämässä hyvin mutta on liian ottanut vastaan toisten pahaa oloa.  Palautuminen on vaatinut sekä tavallisia että uusiakin keinoja.

Äsken kävin koiran kanssa tihkuisessa illassa kävelyllä.Se teki hyvää niinkuin aina. Harmitti vähän, sillä en ehtinyt tänään valokuvauskurssille etenkin kun tiedän, että ensi viikollakin jää yksi ilta väliin Mutta sen sijaan ehdin ystävän kanssa uudelle tunnille, mihin hän minut mukaan houkutteli.  En ollut koskaan kuullutkaan Feldenkreist-menetelmästä ja olin vähän ennakkoluuloinen vaikka esitteet hyvää lupasivatkin.  Eivät luvanneet turhaan. Tunti hurahti nopeasti. Enkä ole aiemmin ollut liikunnassa, jossa sai enimmäkseen maata selällään silmät kiinni, jossa ei tullut hiki , jossa ohjaaja (nuori mies) koko ajan kehotteli kuuntelemaan kroppaa, lepäämään jos siltä tuntui ja USKOMATONTA kyllä, tunnin lopussa oli pään raskaus keventynyt ja muutenkin koko kehossa rentoutunut olo.Tunti menee harmittavasti valokuvauksen päälle, mutta tämän ensimmäisen koetunnin jälkeen päätin, että lähden viikon toisesta valokuvausillasta vähän aiemmin pois, jotta ehdin tälle tunnille.

Kotona on hiljaista kun mies on edelleen reissussa. Onneksi on koira kaverina. Nyt lähden nukkuman. Kuntoutuksessa tähdennettiin hyvien yöunien merkitystä. Toki sen olen tiennyt vaan huonosti ajoittain tietoa käyttänyt.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Juuri nyt kaikki on tässä


Vaikutuin äsken Yle Areenalta (näkyy siellä vielä kuusi päivää) katsomastani Riitta Riihosen dokumentista "Valossa Jouko Lehtola" joka kertoi hänen ystävänsä, valokuvaaja Jouko Lehtolan viimeisistä ajoista. Hän kuoli maksasyöpään noin viisikymppisenä. Jäin hiljaiseksi. Jälleen kerran mietin, että miksi ihminen niin usein ymmärtää elämästä olennaisen vasta sitten kun on jo lähdön kynnyksellä. Että elämä on tässä ja nyt. Niin turhaa on murehtia tulevia vuosia, ladata sinne odotuksia tai antaa menneen kahlita. Menneessä voi  kyllä viipyillä, hakea voimaa muistoista, niistä kantavista . Niin teki Jouko Lehtolakin.Kun on elänyt vahvasti ja rohkeasti, on mitä muistella. Lisäksi hänellä oli valokuvansa, "lapsensa", niinkuin hän, lapsettomaksi jäänyt mies totesi. Löysin myös jotain tuttua siitä, kun Lehtola kertoi, että vaimonsa pojan kuoleman jälkeen hän siirtyi kuvaamaan paikkoja ilman ihmisiä, maisemia, tiloja. Näin koen itsekin usein kun kuormittavien työpäivien jälkeen kuvaan hiljaisia avaroita maisemia, jokirantojani.

Enpä tarvinnut  tuon dokumentin jälkeen tänä iltana muuta rauhoittumista. Pitemmän tauon jälkeen ensimmäinen työpäivä ryöpsähti silmille vaikka kuinka yritin suojautua. Pyöräilin kotiin raikkaassa syksyn illassa pienen tihkusateen siivittämänä. Sekin jo puhdisti mutta tuo dokumentti lopullisesti sai ajatukset taas  oikeille uomille.  Sade ropisee. Sytytin kynttilän, koira makoilee jaloissa.Juuri nyt kaikki on tässä.

Niin muuten vielä. Vihdoin ja viimein  pääsin sinne valokuvauskurssille, johon olen jo useamman kerran yrittänyt ja aina jäänyt varasijalle. Huomenna aloitan  kaksi kertaa viikossa olevat opinnot, jotka kestävät lokakuun loppuun.

Ps.Jouko Lehtolan aiemmista vaiheista kertoo tämä vuonna 2004 tehty dokumentti. Tuohon aikaan Lehtola tunnettiin mm. nuorisokulttuurin kuvaajana.

torstai 13. syyskuuta 2012

Kuntoutuksessa





Palasin reilu tunti sitten iltakävelyltä . Iltakävelyn maisemat ovat Saarijärveltä, kuntoutusviikkoni miljöösta.Kuvat ovat Pyhä-Häkin kansallispuistosta ja tämän iltaiset kuvat Summassaaren Haikankärjestä.

Tuntuu, että tankkaan syksyn värejä, tuoksuja ja raikkautta itseeni. Tuon toiseksi alimmaisen kuvan suopursumaton tuoksu oli huumaava. Näky juhannusviikolla on varmaan uskomaton kun suosursu kukkii!

Pari päivää kuntoutusviikkoa vielä jäljellä. Mietin että jaksaisinko vaihtaa mukavan oloasuni vähän vetävimpiin ja lähteä ravintolaan parille viinilasilliselle toisten ryhmäläisten kanssa. Vähän lupailin heille kun en ole vielä yhtenäkään iltana  siellä istunut.

Minulla on käytössäni oma huone ja olen nauttinut omasta  rauhasta ja hiljaisuudesta päivän ohjelmien jälkeen .  Hyvää lukemista, paljon unta. Tänään pyöräilin ennen päivällistä Saarijärven keskustaan ja kävin tutustumassa mm. Saarijärven taidemuseoon. Pyöräily otti melko lujille, Lainapyörä ei ollut kummoinen ja matka oli mäkinen. Ymmärrän nyt hyvin yhden ryhmäläisemme sähköpyöräinvestoinnin kun veivaa näitä Keski-Suomen mäkiä työmatkallaan!

Tämän päivän työelämän pohtimisen aiheena on ollut miettiä töidemme mukavuus-, venymis- ja epämukavuusalueita. Etenkin epämukavuusalueita!

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Linnavuoren maisemissa


Ajoitimme häämme veneviikkomme mukaan. Tietenkin. Minnekä muualle häämatkamme voisikaan suuntautua kuin noihin yhä tutummilta tuntuville vesistöille.Heti hääviikonlopun jälkeen suuntasimme pariksi päiväksi lepäilemään Järvisydämen upeisiin mökkeihin Rantasalmelle. Sen verran olin uupunut juhlatohinoista ja edellisen viikon työkiireistä, että nukahdin melkein heti mökkiin päästyämmekuudeksi tunniksi, käväisin valveilla illalla pari tuntia ja sitten vielä kahdentoista tunnin yöunet päälle. Mutta siinä se sitten oli. Seuraavana påivänä olin jo voimissani jälleen. Myönteinen stressi onneksi lähtee lepäämällä!


Kolme vuotta sitten ensimmäisenä venekesänä ajattelin, että syksyllä veneily ei varmaan ole mitään. Kuinka väärässä olinkaan! Nyt melkein syyskesän veneilyt voittavat keskikesän viikot! Saarissa ja vesillä on syksyllä hiljaista, usein saamme omia hienot laiturit ja satamat itsellemme. saaret ovat marjoja tynnä ja luonto on upeita värejä täynnä. Ensimmäisen veneyön vietimme tänä vuonna Sulkavan Linnavuorella. Tuo Linnavuori on kiinnostanut meitä aina , mutta se vaatii veneellä sellaisen ylimääräisen silmukan, että on jäänyt tähän asti tekemättä. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka oli!
Syksyn venereissulla on aina mukana Zorro-koiramme. Kesällä on liian kuumaa ja ihmisiä niin paljon enemmän liikkeellä ettemme koiraa mielellään silloin ota mukaan. Mutta meidän lapikoiramme on oppinut melko hyväksi venekoiraksi , vähän  liiallinen vauhti pelottaa mutta muuten se nauttii veneilystä ( ja etenkin silloin kun mennään maihin)!



Saimaalla on merkillistä se, että vaikka kuinka päivällä on pilvistä niin illalla auringonlaskun aikaan  taivas repeytyy esiin pilvien lomasta. Nyt ihailimme veneestä illalla myös alkavaa kuutamoa. Nämä iltahetket ovat veneilyn parhaita puolia!

lauantai 8. syyskuuta 2012

Onnen ilta


Minulla on olut kova vauhti tällä viikolla. Maanantaita vasten yöllä palattin hääreissusta, tiistaina ja keskiviikkona töissä, torstaiaamuna lensin Hkiin aamukoneella ja sieltä heti junalla Lahteen työkokoukseen ja sieltä sitten kotiin perjantaina. Olipa muuten Lahdessa aivan upea päivällinen työporukkani kanssa ravintola Rouxissa.http://www.roux.fi/Ruoka oli niin hyvää että melkein itketti!

Onneksi tulin viikonlopuksi kotiin, vaikka ehdinkin vain käydä kääntymässä. Huomenna sunnuntaina nimittäin lähden viikoksi Summassaareen Aslak-kuntoutukseen. Alkuperäinen suunnitelmani oli, että olisin jäänyt viikonlopuksi veljeni luokse Nokialle kyläilemään ja sieltä jatkanut Saarijärvelle mutta taas huomasin sen minkä olen useasti ennenkin havainnut. Se mikä kalenterissa näyttää järkevältä ei toimikaan käytännössä.

Oli ihana tulla kotiin perjantaina. Viikonloppu on ollut voimauttava.Sain siivottua, sain laitettua kesävaattet pois ja syyskamppeet tilalle, tein kaalikääryleitä, leivoin syysompuista piirakkaa ja mahtavinta kaikesta, lauantai-iltapäiväksi ja -illaksi meille pelmahti pojan perhe. Vietimme yhdessä iltapäivän ja illan kokkaillen. Poikani ja miniäni valmistivat ihanaa suppilovahverokeittoa ja päälle simpukoita . Minä nautiskelin Kuusenkerkän kanssa.  Tämä päivä ja ilta olivat  niitä leppoisia kiireettömiä hetkiä rakkaitten kanssa , jotka säilyvät mielessä kauan. Spontaaneja, suunnittelemattomia mutta ihan  huippuhetkiä ehkä juuri sen vuoksi!

tiistai 4. syyskuuta 2012

TAHDON!


Vähän pitempään blogihiljaisuuteen on ollut syynsä. Reilu viikko sitten nimittäin sanoimme toisillemme TAHDON  Heinävedellä Saimaan rannalla sijaitsevassa Ankkurikappelissa. Meidät vihki hyvä ystäväni naisporukastani ja todistajina ja juhlavieraina olivat meidän molempien lapset perheineen eli 13 h ja kaksi koiraa. Olimme vuokranneet viikonlopuksi kauniin huvilan Oravista ja catering-palvelu toimitti sinne huvilaan illalla juhlapäivällisen. Juhlaviikonloppu oli ikimuistoinen ja lämminhenkinen, vieraat olivat parhaat mahdolliset  ja sääkin  näytti parastaan. Kuvassa minä ja mieheni, poikani siellä kameran takana ja minua taluttelee Kuusenkerkkä. Paikka on huvilamme rannassa.

Miksi Heinävesi ja Saimaan ranta? Te, jotka olette vaiheitani seuranneet, tiedätte  tai arvaatte vastauksen. Saimaa ja veneily ovat mieheni ja minun yhteinen juttu. Kun molemmat olemme jo uusintakierroksella, on ollut tärkeää löytää se meidän ikioma juttu. Kolme vuotta sitten kun rantauduimme tuon kappelin laiturille ja astuimme sisälle vaatimattomaan pieneen kirkkoon, niin meidät molemmat hiljensi alttaritauluna toimiva koko seinän kokoinen ikkuna, joka avautui Saimaalle. Jo silloin päätimme, että jos koskaan vihille astumme niin tämä on se paikka. Ensin ajattelimme , että menemme vihille ihan kaksistaan mutta kun asia konkretisoitui,  tuntui tärkeältä ottaa mukaan meille tärkeimmät ihmiset. Ja kuinka onnellisia olimmekaan kun kaikki lapsemme puolisoineen pääsivät paikalla, vaikka matka oli tosi hankala ja heillä monenlaisia menoja. Vietimme huvilalla pitkän viikonlopun yhdessä, perjantaista sunnuntaihin!

Hääpäivällisellä istuimme myöhäiseen iltaan lastemme kertoessa omien parisuhteidensa tarinoita ja vaiheita. Pappiystäväni nimittäin lähetti minulle ja miehelleni ennen häitä  kymmenen kysymystä, joihin hän toivoi meidän vastaavan . Istuimme sitten elokuun alussa pitkän illan ja osan yötäkin työstäessämme vastauksia ja ennenkaikkea miettiessämme niitä.Luimme niitä sitten toisillemme ja siinä heräsi ajatus, että näistä olisi mukava lastemmekin kanssa keskustella. Paljon uusia asioita noissa tarinoissa oli etenkin kun kovin usein emme näin suurella joukolla ole koolla, eikä niistä oltu kovinkaan paljon juteltu.

Perinteistä hääohjelmaa emme olleet järjestäneetkään, mutta lapset kyllä yllättivät meidät iloisesti!Ohjelmassa olivat niin häävalssit, kakun leikkaamiset kuin auton perässä kolisevat  tölkit kappelista pois ajaessamme!