Tämä aika syksystä aina lokakuun loppuun saakka on minulle vahvaa aikaa. Joutsenet huutavat joella ilta illan jälkeen, auringonlaskut ovat nopeita mutta loistavia väreiltään. Tuulen suunta on kääntynyt raikkaista alkusyksyn tuulista pohjoisen puhureiksi. Aiemmin syksy merkitsi minulle vahvasti uuden alkua, nyt kuitenkin syksyssä näyttäytyy sen toinen puoli, luopuminen.
Tänään laiteltiin vanhempieni luona heidän pihaansa syyskuuntoon. Mies puuhaili pumppujen ja letkujen kanssa, minä haravoin saunarantaa. Jäin sinne vielä toviksi itsekseni kun mies sai oman sarkansa valmiiksi. Tuolla savusaunan rannassa näkyvät isäni jäljet ehkä kaikista eniten. Se on isän rakas paikka ja savusaunan lämmitys ja kylpeminen kaikkinen rituaalineen oli vuosikýmmenet meidän perheessä tärkeä osa yhteistä olemista. On se vieläkin mutta hakee uutta paikkaansa. Isä ei ole enää pariin vuoteen jaksanut saunaa lämmittää eikä edes kylpeäkään siellä. Joskus hän jaksaa tulla katselemaan kun muut ovat saunan lämmityspuuhissa. Tänään hänen kuntonsa on taas huonompi. Hengenahdistus vaivaa, lääkitys ei tunnu enää auttavan . Huomenna sisko aikoi viedä isän päivystykseen, taitaa olla sairaalakeikka taas edessä.
Aurinko paistoi upeasti saunan rantaan kun siellä haravoin, pikkuisen itkeskelin yksikseni. Istuin vähän aikaa saunakatoksessa ja kirjoittelin muutaman sanan saunapäiväkirjaan ajatuksistani. Luopuminen rakkaista tapahtuu näemmä vähän kerrallaan, pikkuhiljaa.
Äiti oli tehnyt makaroonilaatikkoa ja sisko leiponut herkullista omenapiirakkaa. Ruokapöydässä haikeat ajatukseni onneksi väistyivät ja nautimme yhdessäolosta. Isä kaivoi esiin vanhoja lehtiä kotiseudultaan ja niinpä muistelimme hyvän tovin isän lapsuus-ja nuoruusvuosia Kokemäellä Kauvatsalla.
Ensi viikonloppuna matkustamme Helsinkiin pojanpoikani nimenantojuhliin. Poikani on vaimonsa kanssa vaihtanut viiikko sitten kaksionsa kolmioon . Löysivät ihan läheltä kauniin kolmion kalliolla olevan talon seitsemännestä kerroksesta. Kuvista päätellen maisemat ovat aivan mahtavat. Asunto vaatii kyllä suuren remontin .Poikani kavereineen on jo rempan aloittanut purkuhommilla. Mekin pääsemme ensi viikolla talkoisiin. Minä varmaankin poikia hoitamaan ja mies kuulemma rakentamaan ainakin yhden väliseinän. Juhlatkin siinä jossain välissä juhlitaan! Voi kun asuttaisiin lähempänä.Seuraavana viikonloppuna Kuusenkerkkä tulee meille pidennetyksi viikonlopuksi. Poikani tuo hänet ja takaisin Kuusenkerkkä matkustaa minun kanssani kun menen työkokoukseen Helsinkiin!Saapahan poikani vähän aikaa remppaamiseen. Miniä matkustaa silloin vauvan kanssa Madridiin ystävänsä häihin.
Lumoavia kuvia ja tunnelmia! Pohjoistuulista ja värikylläisistä auringonlaskuista ollaan saatu täällä meren rannallakin nauttia. Huomaan haikeuden hiipivän sydämeeni joka syksy. Haluan sanoa, että ainakin minun elämääni sinun ihana blogisi kuvineen ja juttuineen tuo monia ilon hetkiä ja tunnen myötätuntoa siitä luopumistyöstä jota joudut tällä hetkellä tekemään. Olet ajatuksissani. Voimia ja valoa syksyysi ♥
VastaaPoistaKiitos Ansku kauniista sanoistasi! Luopumistyö jo nyt varmaan helpottaa ehkä sitten aikanaan lopullista menetystä. Vaikka en tiedä kumpi on pahempaa, menettää läheinen äkillisesti jolloin isku on kova yhdellä kertaa vain näin vähitellen.
PoistaOlen kuitenkin onnellinen että vielä on mahdollisuus tavata, jutella, puhua, viettää aikaa yhdessä, kysellä....Hyviä hetkiä on onneksi vielä paljon vanhempieni kanssa.
Toisaalla haikeaa ja hidasta luopumista pikkuhiljaa elämästä ja vanhemmistaan, ja toisaalla nuorten nopeatahtista ja täyttä lapsiperheen elämää. Siinä on keski-ikäisellä koko elämänkaari ympärillä, en tiedä, vaatiiko välillä vähän sopeutumista? Ja onneksi on molempia, tuovat kai myös tasapainoa, ei ainakaan ehdi liikaa suremaan. Ihailen muuten tuota nuorten kykyä nopeisiin liikkeisiin. Näin meikäläisen näkökulmasta tuossa olisi jo vähän liikaakin muutaman kuukauden sisällä.
VastaaPoistaHidas hiipuminen on sydäntäsärkevää, varsinkin kun näen vanhempiani monen kuukauden välein. Luulen että siinä kirpaisee sekin, että tietää saman olevan itselläkin edessä, vanhuuden ja kaiken lopun. Ja ajatus siitä, että jonakin päivänä äitiä ja isää ei enää ole, on outo.
Ja -upeita kuvia taas kerran!
Vaatii kyllä sopeutumista! Joskus tuntuu että olen itse kadonnut siihen välille! Tuntuu että huoli on aina molemmista, nuorten elämistä ja toisaalla vanhuksista.Tiedän että nuorten elämästä huolehdin ihan turhaan. He ovat järkeviä ja aikaansaapia, enemmän molempia kuin minä aikanaan.Ja onneksi heidän puoleltaan elämääni tulee niin paljon iloa ja energiaa, että se auttaa silloinkin kun tunnen huolta vanhemmistani.Minustakin ajatus ilman isää ja äitiä on outo. Olen yrittänyt makustella sitä, mutta ajatuskin tuntuu niin haikealta, orvolta. Minun elämässäni kun vanhemmat ovat läsnä melko paljon, vähintään viikottain tapaamme, sitäkin useammin soittelemme.Kuvat ovat viime syksyltä. Tänä syksynä en ole ehtinyt juuri kuvailemaan. paitsi Saimaan lomalla.
Poista