torstai 31. lokakuuta 2013

Miten saada kunnon draivi heti aamusta?



Kuvat ovat meidän alakerran takkahuoneesta ja alin kuva kuvattu makuuhuoneen ovesta.Eivät tosiaan mitään sisustusblogien taidekuvia, elämisen jäljet näkyvät.

Miten saada kunnon draivi aamulla päälle!

1. Mene töihin vasta myöhemmin vaikkapa kymmeneksi. Nauti rauhallisesta aamukahvista, lehden luvusta, hiljaisuudesta kunnon yöunien jälkeen.
2. Rentoutuneena lähdte viemään koiraa pihalle häkkiin  ja ajattelet samalla hengitellä kirpakkaa pakkasaamuista ilmaa ja ihastella aurinkoista kaunista kuuran kuorruttamaa pihaa.
3. Sitten alkaa se draivi! Avaan oven, näen samalla keskellä pihaa kissan JA KOIRA NÄKEE SEN MYÖS. Seurasi klassinen takaa-ajo; ensin kissa, sitten koira ja sitten minä. Minä juoksin perässä aivan turhaan sillä muutaman tiiviin takaa-ajominuutin jälkeen kissa hävisi jonnekin ja koira jäi vähän hölmistyneenä keskelle meidän kotikatua (joka onneksi on hyvin hiljainen katu),Koira palasi nolona häkkiinsä ja minä tasoittelin hengitystäni ja jatkoin kohdasta 2.
4. Eikös sitä sanota että muutama minuutti kovalla sykkeellä on jo teholiikuntaa!
5. Lähdin hyvin virkistyneenä töihin. Työpäivä oli oikein hyvä.



Huominen aamu on varmaan myös hyvä sillä minulla on kampaaja heti aamusta ja heti perään kasvohoito ripsien ja kulmien värjäyksineen. Sitten siskon kanssa kahvilassa treffit ja pikkuhiljaa ajelemaan kohti  Kainuuta ja Rokuan maisemia. Illalla sitten  me viisi naista yritämme päästä lasten , miesten, koirien, kissojen jne kuulumisten vaihdon jälkeen aiheeseen "niiiiin, mutta mitä sinulle itsellesi kuuluu juuri nyt"!
Lauantaina sitten patikoidaan jos kelit sen sallivat ja viettään aikaa rauhassa yhdessä.Naisenergiaa parhaimmillaan!

Sunnuntaina sitten takaisin kotiin! Ehkä ajelen Pohjois-Ruotsin kautta, sillä siellä asuvan siskon miehen tilanteessa on käänne pahempaan ja edessä on vaikeat hoidot Etelä-Ruotsissa. Haluaisin käydä tervehtimässä siskon miestä ja tsemppaamassa heitä molempia tulevaan. Vaan käynti riippuu omasta kunnostani. Minulla nimittäin on  ollut sitkas yskä jo kolmatta viikkoa ja nyt tuntuu nuhaakin olevan. Siskon kotiin ei nyt minkäänlaiset pöpöt ole tervetulleita. Tosin uskon ettei tämä minun köhinäni ole flunssaa vaan johtuu astmaattisista oireilusta. Ja se taas saattaapi johtua työpaikan ilmasta. Mutta se on toinen juttu enkä todellakaan halua sitä tarinaa täällä avata.Taitaa olla liiankin tuttua juttua monessa työpaikassa tällä hetkellä.

On  muuten lokakuun viimeinen päivä eikä meillä ole lumi maassa.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Rouvasroad-elokuvista Herttoniemen usvaisille poluille


Runsas pidennetty viikonloppu takana Helsingissä. Ensin parin päivän työkokous kollegoiden kanssa. Paljon keskustelua, suunnittelua, ideointia, myös naurua ja jakamista. On ilo saada työskennellä yhdessä eri puolelta Suomea olevien kollegoiden kanssa. Vaikka aina välillä hätkähdänkin kun muistan ikäni. Nykyisin kun useimmiten kuulun jo senioriosastoon. Niihin, joiden odotetaan ottavan ensimmäisenä pöydästä , ainakin sukujuhlissa! Mutta onneksi ikä on enimmäkseen omien korvien välissä, ei kollegat siitä muistuttele.

Perjantaina kokouksen jälkeen ehdin käydä elokuvissakin vanhan ystävän kanssa. Ja ennen elokuvaa skumpalla! Elokuva oli muuten upean Catherinen Denevuen tähdittämä ranskalainen roadmovie keski-ikäisen (tai ehkäpä jo keski-iän ylittäneen, Catherine oli filmiä tehdessään 70 vuotias!!)Bettien karkumatkasta.Miten se onkaan aina yhtä kiehtova ajatus, että joku hyppää autoonsa kesken työpäivän jättäen kaiken taaksensa ja antaa tien viedä. Ja kun tämä tapahtuu elokuvassa niin tietenkin kohdalle sattuu nuori rakastaja ja lopuksi äreä mutta komea mies vanhassa maalaiskartanossa...Oikeassa elämässä seuraisi vähintäänkin etsintäkuulutus ja takuuvarma palautus takaisin arkeen!No, meille rouville elokuva oli oikein tunnelmaan sopiva!

Kuva lainattu ylläolevan linkin sivulta


Elokuvan ja kuohuviinin tuomista kuplivista tunnelmista siirryin Herttoniemeen toisenlaiseen maailmaan. Kaksi ihanaa pikkumiestä odotti mummia, toinen jo osasi oikesti odottaa ja toinen hymyili hampaatonta hymyään kaikille lähelle tuleville! Loppu viikonloppu kuluikin mummihommissa tiiviisti kun poika ja miniä tekivät remppahommia. Heillä on remontti edistynyt hyvin. Asunto on saanut upean usvan sävyn, Ikean keittiö odottaa kokoamistaan ja viikonloppuna he aloittivat kylpyhuoneen uudistamisen kaakelit maalaamalla. Sen he tekivät itse, muun maalamisen tekee maalariporukka. Ja keittiön kokoamiseen samoin kuin lautaparketin asentamiseen he saavat apuja veljeltäni . Marraskuun viimeisenä viikonloppuna heillä on muutto sitten edessä. Huh huh, minua kyllä aivan uuvuttaa välillä kun mietin mitä kaikkea heillä on edessään kahden pienen pojan kanssa. Muutto ei ole mikään pikku juttu. Päätettiin, että tuon Kuusenkerkän mukanani tänne muuttoviikonlopuksi, onpahan rauhallisempaa niin heillä kuin pienellä miehellä, joka kyseli minulta että "mummi, miksi pitää muuttaa?"



Herttoniemi on tullut minulle jo kovin tutuksi. Sen verran olen leikkipuistoja kierrellyt ja vaunuja työnnellyt sen kauniilla kallioisilla poluilla ja vanhojen omakotitalojen reunustamilla teillä. Onneksi heidän uusi kotikin on samalla alueella.

Takasin kotiin palasin maanantaina.  Mies lähtee huomenaamuna puolestaan parin päivän reissuun ja minä taas perjantaina. Tällä kertaa suuntaamme leidiporukalla Rokuan maastoihin rentoutumaan viikonlopuksi. Ja vapaata on taas perjantai ja maanantai. Olen kyllä nauttinut kovasti tästä osa-aikaisesta työrupeamasta, mikä valitettavasti kestää vain vuoden loppuun (ellen sitten jatka sitä...)
Tämän postauksen kuvat näpsin Lumiallani, laatu ei ole priimaa, mutta ehkäpä ne vähän kuvaavat tämän Helsingin reissuni tunnelmia; keskustan aurinkoisesta perjantai-iltapäivästä Herttoniemen sadeusvaisille kävelypoluille!



keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Elämä voittaa


Muutama pikainen sana tänne ennenkuin on kipitettävä pehkuihin. Huomenna lennän taas pääkaupunkiin ensin työ-ja sitten mummihommin! Takaisin palaan vasta maanantaina. Laukku on pakkaamatta,vaan sen ehdin tehdä aamullakin kun ei tarvitse lähteä aamun varhaisemmalla lennolla. Nykyisin pärjään tuollaisen reilun viikonlopun reissun yhdellä pienellä matkakassilla, käsilaukku tietenkin päälle. Helpottaa pakkaamista kun laukkuun ei mahdu kuin tarpeellisimmat varusteet. Tietenkin myös pakkamista helpottaa se ettei nykyisin enää tarvitse pakata pippalokamppeita mukaan, niiden miettimiseen sitä ennen vanhaan aikaa hupeni! Aikansa kutakin! Pippalopuoleksi nykyisin riittää elokuvat tai muu kulttuuripläjäys.

Isä on eilen leikattu ja leikkaus sujui suunnitelman mukaisesti. Nyt odotellaan vaan toipumista.Toivottavsti sekin sujuu hyvissä merkeissä. Läheisen puolisolla on menossa tutkimukset ja hoitosuunnitelmien tekemiset Sielläkin on alkushokista toivottu ja elämää mietitty uudesta näkökulmasta. Varovaista toiveikkuuttakin olen ollut huomaavinani heidän puheissaan!

Oikein rauhallista loppuviikkoa ja viikonloppua kaikille teille lukijoilleni ja satunnaisille kurkkijoille!



perjantai 18. lokakuuta 2013

Elämän tukijalat




Aamulla soi puhelin. Vastaan ja kuulen läheisen itkuisen äänen.Sydämessä jysähtää ja kuumeisesti jossain sisälläni kelaan Kuka? Mitä? Itkun keskeltä kuulen vähitellen tapahtuneen. Läheiseni maailma on romahtanut. Hänen miehensä on sairastunut vakavasti. Jo toisen kerran muutaman vuoden sisällä. Mitä minä siihen voin sanoa? Kuuntelen  ja yritän jotain kömpelöä lohdutusta. Lupaan olla tukena. Jään puhelun jälkeen typertyneenä makaamaan. Olen nimittäin sairaslomalla itsekin, onneksi vain flunssan takia, huomaan ajattelevani. Omat asiat tuntuivat yhtäkkiä niin mitättömiltä. Soitan miehelle töihin ja jaan hänelle oloani. Se helpotti vähän.






Jotenkin viime aikoina ajatuksiini on hiipinyt  kuolemaan ja sairastamiseen liittyviä ajatuksia enemmänkin. Tietenkin osa ajatuksista liittyy vanhempieni sairastumisiin mutta myös oma ja läheisten tilanne mietityttää. Olen aina ollut optimistinen ja elämään ja sen mahdollisuuksiin luottava ihminen, sellainen "elämä kyllä kantaa"-ajattelija! Mutta nyt huomaan pohtivani  että jos se ei kannakaan.
Kai se on vaan otettava vastaan nuo surullisetkin puolet elämässä ja kestettävä ne. On pidettävä huolta omista tukijaloista(perhe, ystävät ja läheiset, työ ja ihminen itse). Näin totesi viimeisessa Anna-lehdessä Päivi Kärkkäinen, Suomen kansallisopperan pääjohtaja, joka on palannut takaisin töihin sairastettuaan rintasyövän. Jonkun aikaa voi keikkua kahdella tai kolmella jalalla, mutta parasta on jos kaikki jalat ovat tukevasti paikoillaan. Tämän sanoin aamulla  läheisellenikin ja totesin että onneksi heillä on ainakin kolme vahvaa tukijalkaa kantamassa nyt.  Töistä läheisen mies jäi heti sairaslomalle. Ei hänellä olisi kauan töitä enää muutenkaan ollut kun vuoden vaihteessa piti jäädä varhaiseläkkeelle.
  


Ulkona satelee lunta. Lähden kohta ulos keräämään vielä viimeiset ruukut ja haravat varastoon. Eilen oli vielä upea aurinkoinen päivä. Kävelin koiran kanssa ensimmäistä kertaa moneen päivään ulkona ja kuvailin pitkästä aikaa. Jokivarsi on lokakuussakin upea. Luonnosta onneksi saa voimaa aina.

perjantai 11. lokakuuta 2013

Omenapuu kukkii napapiirillä!


Toissapäiväni työkaverini tuli kertomaan että työpaikkamme etupihalla kukkii omenapuu.Uskomatonta mutta totta. Niin vain puussa loisti yksinäinen kaunis kukka.! Siirsimme puun  kesällä toiseen paikkaan pois pihakivetyksen tieltä ja ilmeisesti sekä siirto että lempeä,leuto syksy ovat saaneet omenapuun reagoimaan. Miten mahtaa käydä ensi kesän kukintojen laita`Ei taida puuehtiä valmistautua talveen , sillä ensi viikoksi on vihdoinkin luvattu kylmää. Niin on kyllä luvattu jo useamman kerran vaan aina on lämmin sää jatkunut.

Viikonloppuni onkin toimintaa täynnä kun Kuusenkerkkä tupsahti tänne eilen isänsä tuomana.Ollaan vietetty leppoisaa, rauhallista mummilapäivää, sillä viime viikot ovat olleet Kuusankerkällä melkoista hulinaa nimenantojuhlineen ja remonttihommineen.Sunnuntai-iltana matkustamme yöjunalla yhdessä takaisin helsinkiin ja minä palaan jo seuraavana yönä takaisin. Maanantaina minulla on vain muutaman tunnin työkokous.Varasin polleasti mennen tullen suihkullisen hytin kokonaan itselleni.Onneksi sitten tiistai on vielä vapaata. Tämä 85 % työaika antaa melko mukavasti ylimääräisiä vapaita!

Isäni on taas sairaalassa. Hänelle piti tehdä toisen jalkaan verisuonileikkaus sen kuoliovaaran vuoksi, mutta leikkausta ei voitukaan tehdä hänen huonontuneen yleiskuntonsa vuoksi. Isällä on astma ja se on tosi pahan, on myös pahoinvointia ja sydämessä häilkkää. Kuulemma läppävikakin pitäisi korjata mutta sitäkään leikkausta ei sän  kunto kestä. Huolettaa ja surettaa! Hänet siirretään ehkä jo tänään sisätautiosastolle ja tutkitaan nuo vaivat kunnolla.

Sellaista tämä olo on nyt; toisessa päässä lapsen ilo ja into ja toisessa suru isän huonosta kunnosta ja vääjäämättömästi lähestyvästä menetyksestä.

Isä on kovasti nauttinut tästä lämpimästä, pitkästä ja upeasta syksystä. Kotona ollessaan hän halusi  nauttia parvekekahvit melkein päivittäin ja pihakeinussakin isä istuskeli paljon vaikkei paljon kävellä ole enää jaksanutkaan.



maanantai 7. lokakuuta 2013

Juhlan jälkeen


Tänään olen viettänyt keinutuoli-,villasukka-,yöpaitapäivää, millä nimellä täydellistä lököttelypäivää nyt halutaankaan nimittää. Ei minulla yöpaitaa ollut päällä kun en edes sellaista käytä, mutta aamutakissa taisin kyllä venyä puoleen päivään. Onnittelin itseäni kun ymmärsin varata itselleni vapaan. Viikonlopun juhla-ja remonttihässäkät lastenhoitoineen sujuivat oikein hyvin, kaikesta jäi hyvä mieli.Mutta palautuminen vilkkaan viikonlopun jälkeen on paikallaan. Minulle palautuminen tarkoittaa sitä, että voin yhden päivän vain olla, ilman mitään aikatauluja tai pakkoja. Kuulostella tuntojani ja vain rauhoittua.

Iltapäivällä aurinko kutsui minut ja koiran sentään ulos joelle. Voi kuinka syksyn kirpeys teki hyvää! Jokivarteni valmistautuu talveen, puista ovat lehdet jo lähes kokonaan poissa, syksy näkyy vielä keltaisissa ruohoissa ja korsissa. Kohta herätään  kuuraisiin aamuihin! Mies juuri huuteli tv:n äärestä alakerrasta että yöpakkasia on lupeissa! No, se ei tosiaankaan ole yllätys lokakuun alussa Lapissa.





Kolmannen (kaksi biologista ja yksi bonus) lapsenlapseni nimenantojuhlat järjestettiin lauantaina poikani ja miniän kodin lähellä olevassa asukastilassa.Juhlat olivat heidän näköisensä niinkuin olla pitääkin Pitkä pöytä, jossa me kaikki vieraat istuimme yhdessä, koristeltiin syksyn lehdin ja kynttilöin. Meitä isovanhempia oli mukana sekalainen joukko apuna juhlien laitossa edellisenä iltana. Miniä leipoi suolaiset piirakat hedän oman yhteispeltonsa tuotteista , kakut kyllä tilattiin leipomosta! Tunnelmalliset, rennot juhlat! Pikkukakkosella oli päällään perheemme ristiäismekko. Siskoni ompeli sen aikoinaan itse kutomastaan luonnonvalkoisesta villakankaasta. Pirtanauha vaihdetaan sen mukaan, käyttääkö pukua poika vai tyttö. Meillä ei ole tarvinnut nauhan väriä vaihtaa. Niin omat lapseni kuin kaikki lapsenlapseni ovat poikia! Otin puvun mukaani kun lupasi miniälle, että kirjailen heidän poikiensa nimet puvun helmaan!Puvussa on saanut nimensä tähän mennessä kuusi lasta.


Tämä maisema näkyy pojan ja miniän uuden kodin keittiön ikkunasta. Maisema on aivan upeat joka ikkunasta. Mieheni ehti sunnuntaina rakentamaan sinne yhden väliseinän. Heidän remonttinsa on purkuvaiheessa nyt. Kaikki tapetit ja entiset lattiat on revitty pois ja myös vanhat komerot. Niiden tilalle miehet tekivät sen uuden seinän. Koti on seitsemännessä kerroksessa, mutta kun talo sijaitsee vielä korkealla kalliolla niin minua melkein huimasi parvekkeella! Auringonlaskut ovat kuulemma huikaisevat! Maiseman lisäksi koko asunto on hyvä. Nuoret laittavat koko tilaan uuden puulattian ja voin kuvitella kuinka koti kylpee koko päivän upeassa valossa! Onneksi siellä on myös sälekaihtimet, jotta valoa voi hiukan säädelläkin! Ihana seurata projektin edistymistä ja nuorten intoa ensimmäisessä remontissaan. Nykyiseen kotiinsa heidän ei tarvinnut tehdä mitään muutoksia.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Niin, mutta mitä sinulle itsellesi kuuluu?


Istun junassa kannettavan tietokoneeni kera ja harjoittelen kärsivällisyyttä takkuilevan nettiyhteyden kanssa. Olen palaamassa Oulusta, missä kävin esittelemässä työhöni kuuluvaa menetelmää, jonka olemme saaneet onnistumaan hyvin. Parin tunnin esittelyä varten aikaa kuluu koko päivä. Ajattelin ensin ajella autolla Ouluun, vaan viime viikon  ja eilisen työntäyteisten päivien jälkeen ajatus vajaan kolmen tunnin junamatkasta  (yhteen suuntaan ) alkoi kuulostaa houkuttelevammalta vaihtoehdolta.  Kuusi tuntia aikaa, välitila-aikaa käytettäväksi , niin mihin? Tietenkin voisin tehdä töitä ja menomatkalla vähän teinkin. Mutta oikeasti tuntuu luksukselta tälläinen alkuviikon leppoisa matkustaminen ja aika, jota ei ole korvamerkitty mihinkään. Jostain syystä mielessäni on välähdellyt kirjahyllyssäni oleva Anja Porion ja Irja Askolan kauan sitten julkaistu runokirja "Mikä nainen".Luin sitä ahkerasti  silloin kun lapset olivat pieniä. Irja Askola taitaa nykyisin olla piispa, ja muistaakseni ensimmäinen naispiispa. 

Muistan runon, jossa keski-ikäinen nainen päivittää kuulumisiaan toiselle ja kun nainen oli ladellut lähipiirinsä kuulumiset niin ystävä lempeästi kysäisee että" niiiin, mutta mitä SINULLE ITSELLESI kuuluu juuri nyt?" Jotenkin näin runon idea kulki. Olen aiemminkin täällä kirjoitellut siitä, että ruuhkavuodet tuntuvat uudelleen palanneen elämääni lastenlasten ja ikääntyvien vanhempieni tarpeiden myötä. Erona aikaisemmin koettuihin ruuhkavuosiin on, että ehkä olen viisaampi ja valmiimpi niitä nyt elämään, tosin taas fyysinen puoli ei enää kestä samalla lailla. Säännöllinen ja riittävä uni ja lepo ovat must-juttuja nykyään.


Tuo runon kysymys osui sikälikin hyvin minuun nyt, koska menomatkalla lähes tyhjässä useamman vaunun junassa viereiseen penkkiin osui vanha oululainen ystäväni, jonka kanssa olemme useamman vuoden tahkonneet yhdessä psykodraamakoulutusta läpi ja jakaneet elämäämme silloin melko lailla ellei ihan kokonaankin!Viime aikoinakin olemme harvakseltaan yhteyttä pitäneet lähinnä sähköpostitse ja pikaisesti kyllä tavanneetkin kun hänellä on nykyisin hyvä syy (= miesystävä) käydä Rovaniemellä. Huomasin, että omat kuulumiseni lähtivät liikkeelle hyvin sujuvasti lastenlasten ja lasten  sekä vanhempieni elämien kautta. Melkein oli mietittävä pitempään että mitä minulle juuri nyt kuuluu. Ehkäpä tuo viive kertoo myös siitä että kun arkeni ja oma elämäni on ollut tasapainossa jo pitemmän aikaa niin ei ole tarvetta sen arjen jakamiseen. Arki sujuu omalla painollaan ja tuo minulle elämään sopivasti rauhaa ruuhkan keskelle.



Mutta tuo parin tunnin ystävän tapaaminen tuntui kyllä hyvältä. Viime aikoina ystävät ovat jääneet vähemmälle. Monen kanssa tapaamista olemme suunnitelleet vaan aina on ollut jonkun muun aika.
Marraskuussa sentään olemme saaneet sovituksi viikonlopun tapaamiseen rakkaan leidiporukkani kanssa joten ainakin silloin saamme taas puhua itsestämme juuri siinä hetkessä. Luulen että pitkästä aikaa toisten naisten tarjoama peili on paikallaan! Mutta nyt juna lähestyy Rovaniemeä, taisin saada kuin saadakin tämän postauksen maailmalle Soneran takkuilusta huolimatta! Kiitos seurastasi blogisisko (tai blogiveli, koskettavatko ruuhkavuodet teitä??), joka tämän jutun luit! Mitä sinulle kuuluu juuri nyt?