perjantai 18. lokakuuta 2013

Elämän tukijalat




Aamulla soi puhelin. Vastaan ja kuulen läheisen itkuisen äänen.Sydämessä jysähtää ja kuumeisesti jossain sisälläni kelaan Kuka? Mitä? Itkun keskeltä kuulen vähitellen tapahtuneen. Läheiseni maailma on romahtanut. Hänen miehensä on sairastunut vakavasti. Jo toisen kerran muutaman vuoden sisällä. Mitä minä siihen voin sanoa? Kuuntelen  ja yritän jotain kömpelöä lohdutusta. Lupaan olla tukena. Jään puhelun jälkeen typertyneenä makaamaan. Olen nimittäin sairaslomalla itsekin, onneksi vain flunssan takia, huomaan ajattelevani. Omat asiat tuntuivat yhtäkkiä niin mitättömiltä. Soitan miehelle töihin ja jaan hänelle oloani. Se helpotti vähän.






Jotenkin viime aikoina ajatuksiini on hiipinyt  kuolemaan ja sairastamiseen liittyviä ajatuksia enemmänkin. Tietenkin osa ajatuksista liittyy vanhempieni sairastumisiin mutta myös oma ja läheisten tilanne mietityttää. Olen aina ollut optimistinen ja elämään ja sen mahdollisuuksiin luottava ihminen, sellainen "elämä kyllä kantaa"-ajattelija! Mutta nyt huomaan pohtivani  että jos se ei kannakaan.
Kai se on vaan otettava vastaan nuo surullisetkin puolet elämässä ja kestettävä ne. On pidettävä huolta omista tukijaloista(perhe, ystävät ja läheiset, työ ja ihminen itse). Näin totesi viimeisessa Anna-lehdessä Päivi Kärkkäinen, Suomen kansallisopperan pääjohtaja, joka on palannut takaisin töihin sairastettuaan rintasyövän. Jonkun aikaa voi keikkua kahdella tai kolmella jalalla, mutta parasta on jos kaikki jalat ovat tukevasti paikoillaan. Tämän sanoin aamulla  läheisellenikin ja totesin että onneksi heillä on ainakin kolme vahvaa tukijalkaa kantamassa nyt.  Töistä läheisen mies jäi heti sairaslomalle. Ei hänellä olisi kauan töitä enää muutenkaan ollut kun vuoden vaihteessa piti jäädä varhaiseläkkeelle.
  


Ulkona satelee lunta. Lähden kohta ulos keräämään vielä viimeiset ruukut ja haravat varastoon. Eilen oli vielä upea aurinkoinen päivä. Kävelin koiran kanssa ensimmäistä kertaa moneen päivään ulkona ja kuvailin pitkästä aikaa. Jokivarsi on lokakuussakin upea. Luonnosta onneksi saa voimaa aina.

6 kommenttia:

  1. Olipa siinä aamun aloitus. Vähän tuohon tapaan ajattelen itsekin joskus tulevista puheluista, entä jos onkin huonoja uutisia, kun kaikki on mahdollista. Pari viikkoa sitten työkaverini mies taisteli hengestään infarktin jälkeen ja se pani meidät puhumaan erilaisista oireista, joista toisen pitäisi huolestua. Sillä miehellä oli vain tavallista pahempaa närästystä, joka johtikin sitten sydänleikkaukseen ja teholle.

    Kauniita kuvia, upean näköista huurretta jokivarressa. Ja nuo joutsenet! On sinulla hienot näkymät siellä.

    Rauhallista viikonloppua ja paranemisia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nykyisin pidän kännykkää päällä yölläkin kun on huoli vanhemmista. Joskus ihan pelottaa kun kuulee erilaisista oireista, useat kun tuntuu sopivan itsellekin.Vaan täytyy uskoa elämään ja nauttia niistä päivistä kun saa olla terveenä ja myös läheiset. Mukavaa viikonoppua sinullekin!

      Poista
  2. Huh, miten dramaattinen aloitus päivälle. Viime aikoina taas itsekin olen huomannut ajattelevani enemmän kuolemaa ja sairauksia. Vain vähän aikaa sitten sain itsekin yöllä puhelun ja sydämessä jysähti ja kädet tärisivät kun vastasin puhelimeen. Tein siitä postauksenkin, kun piti jotenkin purkaa pahaa oloa, surua ja sitä ahdistusta, joka iski puhelun jälkeen. Täytyy vaan yrittää osata entistä vahvemmin tarttua hetkeen ja nauttia jokaisesta ilon ja onnen hetkestä, mitä meille suodaan. Voimia sinulle kovasti Maaretta ♥ Näitä sinun todella upeita kuvia on taas niin ihanan virkistävä katsella, varsinkin kun täällä on mustaa, sateista ja pimeää. Toivotan sinulle kaikin puolin hyvää viikonloppua ja toivottavasti paranet pian.

    VastaaPoista
  3. Läheisen perheessäkin on nyt alkushokki ohi ja tilanne ei enää näytä niin lohduttomalta kuin ensi tiedon jälkeen. Kovasti on keskusteltu juuri tuosta samasta asiasta että on osattava elää tätä hetkeä ja murehdittava sitten kun murheiden aika on. Toivoa kuitenkin heidänkin tilanteessaan on runsaastikin! Kiitos Ansku kauniista sanoistasi! Oikein hyvää viikonloppua sinnekin päin Suomea. Täälläkin on nyt harmaa päivä, ei sentään pimeää kun on ohut kerros lunta maassa.

    VastaaPoista
  4. Juu, ei elämä mene koskettamatta, jos ei, ei se olekaan aitoa elämää...?
    "Elämä kantaa" asennoituja olen itsekin. Heräsin ajttelemaan viime Espanjanreissun jälkeen, että härre gud, että jos jotain äkkinäistä onnettomuutta tai sairauskohtausta tapahtuisi, pitäisi kännykässä olla valmiina mistä saada apua. Edelleen uskon, että omalla suhtautumisellakin on merkitystä. Työssäni olen tullut sen näkemään. Vaikka mitä vakavaa sairautta tai koettelemusta, voi toisilla huumori ja kiitollisuus kestää.
    Itse olen päässyt vähillä sairastamisilla, pari leikkausta läpi käyty ja sellaista. Mies on selvinnyt parilla pallolaajennksella. Usein kiitän mielessäni ja ääneenkin tätä nykyistä aikakautta, jolloin niin monet hoitomuodot ja taudin tutkimukset ovat huimasti kehittyneet mm syöpähoidot.

    Täällä aurinko paistaa ja pakkanen on hellittänyt. Taidan lähteä pienelle kävelylenkille kauniiseen luontoon. Jospa saisin vähääkään kauniita kuvia kuin nämä sinun maisemakuvasi täällä.
    Lämpöä syksyysi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin uskon vahvasti siihen että oman suhtautumisen ja asenteen merkitys vaikeuksissa on suuri.Onneksi itse taidan olla hetkellisistä epäuskoista huolimatta kuitenkin posstitiivinen ihminen, niinkuin olen usein todennut. Se helpottaa ja auttaa pitemmän päälle. Aamuyön sudenhetket ovat sitten ihan eri asia. Niitä ei lasketa, eihän?

      Poista