torstai 16. tammikuuta 2014

Kitutunnin ajatuksia


Ennen sanottiin työpäivän viimeistä tuntia kitutunniksi.En muista että olisin pitkiin aikoihin sanontaan törmännyt.  Eikä nytkään mistään kitumisesta ole kysymys. Onpahan vaan ollut niin täysi päivä että työkiintiö alkaa olla täysi.Kohta lähdetään työkaverin kanssa kuntosalille, odottelen kun hän vapautuu töistään.

Muutenkin alkaa olla sellainen höllennysvaihe menossa. Huomiselta peruuntui iso tapaaminen joka olisi vienyt lähes koko päivän eli kalenteri on vapaa. Eipä voisi parempaan saumaan sattua kun lomalle olen lähdössä. saan järjestellä työpöydän  ja työlistan kuntoon että on mukavampai palata. Alkuvuosi on monella lailla työlästä aikaa. Uusi vuosi uudet kujeet -ajatus on voimissaan työpaikallanikin.

Vähän alkaa jo matkakuume vaivata. En kauheasti sellaista ole aiemmin potenut mutta nyt minua kiinnostaa miten siirtyminen 30 asteen pakkasista käy kahdenkymmenen asteen lämpöön. Kehoni ainakin on utelias!
En ole ollut aiemmin aurinkolomilla tähän aikaan.

Se maanantainen energia on jatkunut ,ei ihan yhtä vauhdilla kuin maanantaina mutta kuitenkin keskitason yläpuolella. Kuntosalilla käynnit ovat jatkuneet, eilen olimme miehen kanssa jopa teatterissa näin keskellä viikkoa. Kävimme katsomassa Mielensäpahoittaja ja Poika-esityksen. Se oli omalla tavallaan varsin hellyttävä kuvaus äreästä vanhasta miehesta, jonka piirteitä jokainen löytää lähipiiristään (jos ei aivan vielä itsestään tai kumppanistaan). Ensin lähteminen väsytti mutta sitten virkisti. Näinhän se aina käy.

Tänään kuntosalin jälkeen ajellaan vielä vanhempia katsomaan, äidin ajamisesta on tullut huolestuttavia viestejä. Mitä ihmettä sillekin asialle pitäisi tehdä?Lääkäri ja poliisii taas kortin vuodeksi myönsivät.Sisko kertoi että eilen  äiti oli soittanut hänelle ja pyytänyt apua. Äiti oli vienyt isän lääkäriin ja sieltä palatessa olivat istuutuneet autoon , joka ei lähtenytkään liikkeelle Eikä automaattilukituksella olevat ovet avautuneet. Äiti oli jättänyt valot päälle ja akku oli nopeasti tyhjentynyt kun on kova pakkanen. Ja siellä he sitten istuivat pakkasessa hytisten . Äiti oli tajunnut kuitenkin soittaa korjauspalveluun mutta kesti 20 minuuttia ennekuin sieltä apua tuli. Ja näitä tälläisiä sattuu aina vaan enemmän. Huuoh.

Viime sunnuntaina kun tapasin kolmea ystävääni niin meillä suuri osa tapaamisestamme kului vastaavien tarinoiden kertomiseen. Meistä neljästä kolmen äiti potee muistisairautta eri vaiheessa. Liekö se meilläkin josku edessä?

9 kommenttia:

  1. Eeii, en halua ajatella vielä tulevia ongelmia omalla kohdalla, hyvä jos pystyn hyväksymään, että vanhemmat ovat hiipumassa vähitellen. Tuollaiset viestit ovat huolestuttavia ja vaikeita: vanhemmat eivät pystykään enää huolehtimaan itsestään, ainakaan ajoittain. Äidilläni on neljän kouluaikaisen ystävän naisporukka, joilla kaikilla se muistisairaus on kolahtanut miehille. Yksi on jo kuollut. Ajattelenkin, kun vanhemmat tekevät tässä muuttoa johonkin palvelutaloon, niin voi olla, että jonakin päivänä isä ei osaakaan ajaa uuteen kotiin.

    Hieno kuva tuossa alussa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään haluaisi vaan kun nuo asiat kolahtavat niin ne täyttävät mieltä haluaisi tai ei. Eilen illalla kävin taas kotona ja melkein suutuspäissäni lähdin pois. Äitini on välillä oikein hyökkäävän agressiivinen puheissaan ja kun hän ei millään lopettanut niin sanoin kovasti. Työpäivän päälle kun on omakin pinna joskus tiukilla. No palasin takaisin ja sovittiin. Ei vaan jaksa aina muistaa että kyse on myös taudista .Huoh.

      Poista
  2. Kaunis, tunnelmallinen kuva! Elämä on aaltoliikettä. Yhteenkin päivään mahtuu paljon asioita ja tunteita, erilaisia. On niin tuttua tuo tarina äidistäsi, samoja tuntemuksia olen käynyt joskus läpi. Nyt on äitini jo pilven reunalla, mutta mieleeni menneet ajat vahvasti, kun luin tarinaasi.
    Hyvää loppuviikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kuvan kehusta.Kuva on otettu ehkä pari vuotta sitten. Nyt on kamera saanut olla melko rauhssa viime aikoina. Tosin kovin kaipaan kuvausreissujani jokivarressa.
      Totta mitä sanot tuosta yhden päivän tunneskaalasta.Välillä tuntuu että lähes joka päivä tuota skaalaa käy läpi äidin suhteen.

      Poista
  3. Minullakin on ollut paljon energiaa tällä viikolla. Olen jop toppuutellut itseäni, että älähän nyt aloita tas liian montaa projektia..Olen ihmeissäni, mistähän tämä tälläínen tulee? TOIVOTTAVSTI KESTÄÄ KAUAN.
    Siihen lämpöön tottuu todella nopeasti, mutta jos atkaisin tulessa on vielä tuollaiset pakkaset, niin silloin voi olla vaikeaa. (Vähän aikaa)
    NIIN; NE ÄIDIT, olivat meistä huolissan 50 vuotta ja nyt me ollaan heistä huolissaan ainakin 30 vuotta. Ihminen on sitkas ja keksii selviytymiskeinoja. Ja oppii pyytymän ja vastaanottamaan apua. (Mutta ei aina välttämättä sitä apua, jonka itse tahtoisi....muuttamaan hissilliseen taloon tai tilaamaan ruuat...jne.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti omakin äitini oppisi pyytämään apua. Luulen ettei hän opi kun vasta sitten kun ei enää tajua ja joutuu muiden armoille. Sääli, sillä silloin hänen oma tahtonsa ja toiveensa ei välttämättä tule ilmi.

      Poista
  4. Tää on tämmöstä aaltoliikettä vanhempien kanssa, välillä huolta ja sairautta pakkaa, välillä paranemisen riemua ja kiitollisuutta. Olin jo ajat sitten passittamassa vanhempiani läheiseen palvelutaloon, vaan kun isä ei omasta kodistaan suostu lähtemään. Tällainen kuviohan se monen kohdalla. Luovutin. Noh, ovat pärjänneet onneksi melko hyvin siskon ja hänen miehensä avulla.Elävät tapahtumarikasta arkea keskellä taajamaa, kun joka päivä jotain vieraita piipahtaa. Isäni on tavattoman seurallinen ja äiti vieraanvarainen, niin kyllähän sellisesta yhtälöstä syntyy mukava ja suosittu kyläilypaikka :)

    Jännittäviä ja lisääntyvän huolen täyteisiä vuosia edessämme. Emme kuitenkaan haluaisi heistä luopua vaan haluaisimme pitää heidät aina luonamme, eikös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tietenkin heidät haluaa pitää niin kauan kuin mahdolllista ja vielä sellaisina kuin ovat olleet,virkeinä,elinvoimaisina.Niinpä,hiljaisen haurastumisen ja heikentymisen huomaa koko ajan.Ehkäpä on hyvä näin,totutella asia kerrallaan luopumiseen.Edessä se vääjäämättä kuitenkin on.

      Poista
  5. Hei Maaretta! Olen tätä blogiasi seurannut jo vuoden verran mutta nyt vasta rohkenin kommentoida. "Eksyin" tänne sivustollesi jollakin Aslak-kuntoutukseen liittyvällä google-haulla ja jäin samointein ihastelemaan soljuvaa ja pohdiskelevaa kirjoitustyyliäsi.

    Paljon on ehtinyt tapahtua niin sinulle kuin minullekin vuoden aikana! Mulla alkaa ensi viikolla kolmas kuntoutusjakso Summassaaressa, mutta nyt joudun samalla "kuntouttamaan" myös lonkkaani, tai oikeastaan varomaan sitä, sillä kuntoutuksen "sivutuotteena" mulla todettiin 35-vuotiaana (tiedän juu, olen suht nuori Aslakiin) synnynnäinen vika lonkassa ja olen nyt odottelemassa pääsyä tekonivelleikkaukseen. Jouduin jäämään pois töistä ja sairauslomalle ja aloin myös kirjoitella blogia.

    Mutta nyt en kirjoittele enempää vaan toivotan ihania talvipäiviä! Käyhän lukaisemassa minunkin blogiani! :) http://kiinteyttavavaikutus.blogspot.fi on osoite - tuttuja Summassaaren maisemia olen minäkin kuvannut viime jaksolla blogiin. :)

    -Hst

    VastaaPoista