perjantai 28. helmikuuta 2014

Hengittely on suurinta läsnäoloa


 

Kerroin jossain vaiheessa kai täälläkin että olen aloittanut joogan tämän vuoden alussa. Käyn kansalaisopiston joogatunneille keskiviikko-iltaisin. Sessio kestää oikeastaan puolitoista tuntia ja aika kuluu kuin siivillä vaikka koko ajan liikkeitä tehdään hitaasti ja rauhallisesti. Lajina on jin  jooga, joka koostuu pitkistä venytysjaksoista, rauhallisista liikkeistä ja lopussa kunnon rentoutuksesta
En ole oikein aiemmin ymmärtänyt joogaa eikä se ole minua sytyttänyt. En kyllä nyt ymmärrä että miksi en ole aiemmin sitä oivaltanut. Viime tunnilla nuori jooga-opettajamme kertoili meille venytysten lomassa että hengitys on suurin läsnäolon muoto.Kuulostaa siskonpeti-jutulta, mutta kokemukseni kautta ainakin minusta niin totta. Kun keskittyy pitkään rauhalliseen sisäänhegitykseen  ja sitten puhaltelee ilmat ulos ja tekee tuota  keskittyneesti muutamia kertoja niin mieli rauhoittuu ja syke tasaantuu. Ainakin minulle käy noin ja se tuntuu oikein hyvältä. 

Tänään pidin vapaapäivän. Nukuin pitempään, katselin Yle Areenalta rästissä olleita sarjoa.  Kävin koiran kanssa harmaassa, mutta niin keväisessä säässä pitkän kävelyn joella. Kuljin moottorikelkan jälkiä, mutta nekin jo kohta pettävät. Uskomaton keli näillä leveysasteilla! Pidän kyllä siitä että kevät tulee tännekin aiemmin, mutta tästä viikkoja kestävästä harmaudesta ja loskasta en pidä.

Teki hyvää jälleen tälläinen  hidas päivä. Töissä pahemmat kiireet ovat jääneet, tämä viikko ei enää ollut niin paha kuin edellinen. Ensi viikko on Lapin hiihtolomaviikko  ja se on yleensä töissä rauhallista aikaa. Meilläkin on paljon  ihmisiä lomalla. Tarvinkin tällaista jaksoa sillä sitten taas vilkastuu. 

Huomenna saamme viikonlopuksi tänne miehen 4-vuotiaan tyttärenpojan. Hän on meillä ensimmäistä kertaa ilman vanhempiaan pari yötä kylässä. 

Leppoisaa viikonloppua !



sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Ota minut, ota minut, ota minut...


Kuva otettu viime keskiviikkona Ounasvaaralta kun kävimme retkellä Kuusenkerkän ja isänsä kanssa

Mies on veljensä luona käymässä, minä tassuttelen koiran kanssa kotona kahdestaan. Tuntuu että on tosi pitkä aika, kun olen viimeksi ollut kotona yksin. Nytkin kyllä  yksin olen ollut vasta iltapäivästä. Aamupäivällä kävimme yhdessä, koira tietenkin mukanamme, hiihtelemässä jäällä vajaat pari tuntia. Hiihtokeli oli jälleen loistava.Näin ainakin viime talvella ostamillamme suksilla joissa on valmis voitelu ennytjaksamuistaamikäsennimioli, joka vuosi kun näyttää tulevan uusi keksintö voitelujen suhteen.

Koko viikonloppu on sujunut samalla lailla tassutellen. Perjantai-iltana kävimme äidin ja siskon kanssa ennakkonäytöksessä katsomassa paikallista sovellusta Hiljaisista silloista. Elokuvaversion pääosissa loisti Meryl Streep ja valokuvaajaa esitti Clint Eastwood. Vähän oli valju versio jos vertasi elokuvaan. Mutta kyllä elokuvan haikea rakkaussanoma meni perille. Voi näitä elämän valintoja! Luulen monen katsojan miettivän omia  ratkaisujaan tai ratkaisematta jättämisiään esityksen aikana ja jälkeen. Varmaan äitinikin mietti. Tiedän, että pitkän elämän varrella olisi hänelläkin tilaisuuksia ollut valita toisin kun on valinnut.

Lauantaina vaeltelin kirpputorilla pitkän tovin ja mukaani tarttui viisi kirjaa. Olen huono vastustamaan kirjojen kutsua ja kun mielentilana sattui olemaan vapaa vaeltelu-fiilis, niin silloin etenkin noita kutsuja satelee. Ota minut, ota minut, ota minut....

Kirjoittelin  facebookissakin tänään näistä kirjoista  ja niiden kutsuista . Ajattelin , että tämä kirjoitus ei varmaan tykkäämisiä saa. Vaan yllätyinpäs. Siellä virisi vilkas keskustelu kirjoista, niiden merkityksestä ja etenkin lappilaisesta kirjailijasta Annikki Kariniemestä, josta jokaisella on jotain sanottavaa täälläpäin. Verevä, vahva nainen, eli täyttä elämää ja loppuvuosillaan otti itseään rutkasti nuoremman miehenkin,Taiston, melkein poikasen rinnalleen.He kyllä erosivat melko pian mutta säilyivät ystävinä Annikin kuolemaan asti. Annikki oli kai yhden Taiston lapsista kummikin. Annikki kuoli  köyhänä ja unohdettuna, niinkuin monen voimakkaan kirjailijan kohtalona tuntuu olevan. Hänen patsaansa on muuten Ylitornion Aavasaksan laella, ei komeampaa paikkaa Annikille voisi olla. Muistinpa muuten, että otin kuvia Annikin patsaasta , kun pari vuotta sitten piipahdimme vaaralla siskon luota Ruotsista palatessamme.





Minä ostin eurolla kirpparilta Annikin kirjan Verenkuva, joka kertoo Rovaniemen naisista toisen maailmansodan aikana ja heidän suhteistaan  saksalaisten aseveljien kanssa. Kovasti kohuttu kirja oli aikanaan. Se ilmestyi vuonna 1971.

Muita mukaani tarttuneita kirjoja olivat Lin Yutangin Maallinen onni vuodelta 1948.
"Sadoin harmain hiuksin mua aika rankaisee,
Jos pois ne revin päästäni, taas uudet valkenee.
Mutta miksi kutrini ei saisi vaaleta?
Ajan virran pinnalla noin loistaa hopea." 

Viehättävä matkakirja "Minun Espanjani" vuodelta 1954, tanskalaisen Ralph Oppenhejmin kirjoittama, pääsi myös kirjahyllyni Matkakirjat-osastoon.Lainaus kirjasta:
"Alhambran punaisen huvilinnan Kuningattaren puutarhassa, missä satakielet taukoamatta laulavat vuosisatoja vanhoissa sypresseissä ja suihkulähteiden vesi jatkuvasti muodostaa hentoja kaariaan maurilaisarkkitehtien pysyväksi muistoksi, leijuu jasmiinien ja geraniumien makea lemu kuin itämaisen täyteläisen odaliskien tuoksu.Nämä naiset ovat kadonneet aikoja sitten, mutta kauneutensa he ovat jättäneet perinnöksi tuhansille Andalusian tyttärille."



Granadassa Andaluciassa Alhambran linnassa olen käynyt vuosia sitten Ulkomaanystäväni kanssa. Se on yksi maailmannähtävyyksistä, ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. Vaeltelimme siellä koko päivän ja Oppenhejmin kuvaus tuo elävästi mieleeni  viipyilevän vaeltelumme korkella kukkulalla sijaitsevassa Alhambrassa.

Neljäs kirja oli runokokoelma (1998)minulle tuiki tuntemattomalta runoilijalta, joka toimi myös graafikkona. Kokoelman  "Maailmaa joka oli "oli toimittanut Helena Anhava. Ehkä siitäkin syystä tartuin kirjaan. Pidän kovasti Helena Anhavan runoista jahänen teoksiaan minulla on useita.
Eila Kaustia runoilee mm.näin:

"Sinulla on haavasi,minulla omani
ennen toisiamme saadut.
Kun särkee
huudan sinulle, sinä minulle."

Ja tässä vielä toinen lainaus Eila Kaustialta:
"Asiat, kannanottoasi vailla,
pysähtyvät ovellasi
soittavat ja sinä avaat 
-Mitä sinä täällä teet,
lähde mukaan
ja suoraan,älä mutkan kautta.
Et sinä lähde.
et uskalla.
Olet rasia-ihminen kannen alla,
useimmat ovat.
Turvallisuussyistä. Mukavuussyistä."

Viimeisin kirja on tuorein. Päivi Tapolan esseekokoelma  "Äitini puutarhassa"vuodelta 2002  esittelee kuudenkymmenen naiskirjailijan tuotantoa.Mukana Virginia Woolfia, Anna Ahmatovaa, Doris Lessingiä, Anaïs Niniä, ja monia muita ulkomaalaisia kirjailijoita. Kotimaisista löytyy Anita Konkkaa, Merete Mazzarellea, Anja Kaurasta, Märtä Tikkasta. Tässä näyte  Sylvia Plathia kuvaavasta luvusta:
"Minä haluan elämääni ristiriitoja, tahdon tasapainoilla lasten, sonettien, rakkauden ja likaisten astioiden keskellä;tahdon julistaa valani elämälle pianolla ja suksilla ja vuoteessa, vuoteessa, vuoteessa."
Ote oli Plathin päiväkirjasta. Sylvia Plath ei onnistunut ristiriitojensa kanssa vaan teki itsemurhan nuorena, vain 30-vuotiaana.

Kaikki nämä ihanuudet maksoivat yhteensä viisi euroa.

maanantai 17. helmikuuta 2014

Vuoren valloitus. Osa 4 Gran Canaria









Sen verran jäi harmittamaan Gran Canarian korkeimman vuoren, Roque Nublon, valloittamatta jääminen, että reissun toiseksi viimeisenä päivän päätimme kiivetä Puerto Ricon lähivuorelle. Nousua oli 650 metriä ja matkaa kilometreissä kaiken kaikkiaan n. 20 km. Aikaa patikointiin hujahti lähes koko päivä. Ja päivä oli kuuma päivä!Tuolta alhaalta merenrannasta lähdettiin kipuamaan on melko hyvää tienpohjaa. Alkumatka oli kaupunkialuetta, mitä ylemmäs nousimme, sitä hulppeammiksi teiden varsilla olevat huvilat muuttuivat. 

Villojen  jäädessä taakse maisema muuttui karummaksi mutta minusta kovin kauniiksi. Suurin piirtein puolivälissä reittiä oli taukopaikka, jossa joku yritteliäs kauppasi auton takakontista pientä purtavaa. Muuten matkalla huipulle ei asutusta  ollut. Muita vaeltajia kyllä riitti, ei tungokseksi kuitenkaan. Hieno tunne oli kavuta viimeinen jyrkähkö rinne ja ihailla upeaa maisemaa kauas merelle asti. Laitoimme omat kivemme tuohon huippumerkin (ristin)juurelle ja olimme ylpeitä urakasta!

Takaisin tulo olikin sitten helpompaa. Tosin valitsimme väärän reitin ja jouduimme määränpäänämme olleen naapurikaupungin väärälle puolelle. Olin hakenut reittiopasteen               
(= suttuinen kopio kartasta), johon paikallisen turisti-infon neitokainen suurpiirteisesti sutaisi reitin. Hän sanoi, että valitse huipulta lähdettäessä vasemmanpuoleisin reitti ja niin me mielestämme kyllä tehtiinkin. Oli vain kovin vaikea päättä mikä oli vasemmanpuoleisin, koska teitä ja polkuja  risteili sinne tänne. Sitäpaisti meistä vasemmanpuoleisin tie vei paluumatkalla olleelle maatilalle.

No, ei siinä suurta vahinkoa tullut, patikointia vähän lisää, mutta samalla nähtiin aivan toisenlainen paikka kuin turistien kansoittama Puerto Rico. Arguinegun oli tavallinen kaupunki, paikallisten asuttama. Vahinko, että oltiin siellä jo melkoisen sippejä eikä enää jaksettu muuta kuin talsia satamaan ja hypätä laivaan, jolla palasimme Puerto Ricoon.

Seuraavan kerran kun Kanarian saarille matkustan, varaan osan aikaa rannikolle ja osan aikaa sitten aion olla vuoristossa, vaikkapa tässä vuoristohotellissa.Lounastimme tuon hotellin alapuolella olevassa pienessä ravintolassa ja minusta tämä hotelli näytti hyvin kutsuvalta. Kutsuvia olivat myös nuo vuoret hotellin taustalla. 

               




lauantai 15. helmikuuta 2014

Että tälläistä kuuluu Jokivarteen







Ystäväni kyseli eilen  facebookin yksityisviestillä, että missä ihmeessä olet, onko jotain tapahtunut, kun en ole itsestäni ilmoitellut vähään aikaan. Ehkäpä joku lukijoista täälläkin ihmettelee samaa. Ainakin itse havahdun  silloin tällöin miettimään, että minnehän sekin enemmän tai vähemmän ahkerasti postaillut blogituttu on hävinnyt. Osa ilmoittelee tauostaan tai luopumisestaan vaan on  niitäkin , joiden kirjoittelu vaan hiipuu hiljalleen. Onkohan näin käynyt niille kahdellekin, jotka ovat poistuneet lukijoistani?

No, en minä ole ainakaan vielä tätä blogiani jättämässä, vaikka julkaisutahti välillä onkin hiljainen.On vaan niin paljon kaikkea etten ehdi pysähtyä koneen ääreen. Joskus oikein kaipailen aikaa muutama vuosi sitten, kun olin eron jälkeen vetäytynyt omiin oloihini, johon kuului pitkiä kävelyjä kameran ja koiran kera sekä  istuskeluja sohvan nurkassa mietiskelemässä näitä elämän kiemuroita. Molempiin tuntui olevan rajattomasti aikaa.

Nyt kun elämään ovat palanneet värit, vauhti ja ihmiset niin oma aika on jälleen kortilla. Tai ei se oikeastaan kortilla ole, valinnat ovat vaan toisenlaisia.Nykyään vastaan  taas enemmän kyllä kuin ei elämän kutsuihin. Ehkä tuota eitäkin pitäisi kuitenkin muistaa käyttää välillä.

Reissulta palasimme vajaa kaksi viikkoa sitten. Sen jälkeen töissä oli vilkasta aikaa ja muutenkin siirtymä auringosta talvikeleihin vaati aikansa. Äidin ja isän luona oli käytävä tiheämpään kun täällä asuva siskoni oli reissussa. Heti  paluuta seuraava viikonloppu sujui  taideterapiaopintojeni  parissa. Sunnuntaina lensin Helsinkiin. Siellä viivyin keskiviikkoiltaan asti. Pari päivää oli työjuttuja, loppuajan vietin  tiiviisti Kuusenkerkän ja pikkuveljensä kanssa. Ja loppuviikko taas töissä tiiviisti, tämä päiväkin oli poikkeukselliseti töitä ,sillä vedin yhden koulutuksen.

Sanotte varmaan että huhhuh. Niin minäkin huokaan välillä. Mutta uskokaa tai älkää, en minä lopussa ole. Loma antoi kuin antoikin energiaa. Sitä on tuonut myös aloitetut ja huom! ei vielä hiipuneet kuntoilut. Mieskin hankki kortin kuntosalille, ensimmäistä kertaa elämässään. Perjantai-iltana töiden jälkeen olimme siellä yhdessä.Kuntosalin lisäksi käyn edelleen Feldenkreis-tunneilla torstai-iltaisin. Kehoni tykkää siitä, samoin keskiviikon venyttelyjoogasta.Joogaa en ole koskaan aikaisemmin kokeillut, mutta kun olen tottunut tuohon Feldenkreisin lempeään tapaan liikkua, niin ajattelin, että on aika kokeilla joogaakin. Valitsin sellaisen tunnin (oikeastaan puolitoista tuntia), jossa tehdään koko ajan pitkiä venytyksiä, joissa viivytään kauan aikaa.Molempia sessioita oikein odotan. Kuntosalia en samalla lailla odota, mutta siitäkin olen oppinut  vähän pitämään. Kehoni pitää myös siitä. Keväämpänä aloitan työmatkapyöräilyn jälleen. Mietin jopa josko silloin tällöin pyöräilisi jo nyt. Talvipyöräilyssä ongelmana on pukeutuminen. Vaatetta on laitettava sen verran ylle, että minunkin seitsemän kilometrin työmatkalla hikeentymiseltä ei voi välttyä. Töissä olisi käytävä suihkussa jne. Jotenkin kaikki tuo järjestely vaikuttaa työläämmältä kuin itse pyöräily!

Että tälläistä kuuluu tänne jokivarren maisemiin. Kuvat ovat viime vuodelta näihin aikoihin otettuja. Niinkuin aiemmin totesin, kamera ei ole ollut seuranani aikoihin, lomareissua lukuunottamatta. Reissusta teen vielä yhden postauksen vuorenvalloituksesta. Sorry niille, joita matkapostaukset eivät oikein innosta. Käytän tätä blogiani vähän päiväkirjan tapaan ja haluan tallentaa tänne itselleni muistoksi noita reissutunnelmia.Hypätkää  siis yli matkajutut, jos ne kyllästyttävät!

Tänään muuten kävimme miehen kanssa katsomassa ihanan Philomena-elokuvan pääosassa Judi Dench .Suosittelen!



maanantai 3. helmikuuta 2014

Dyyneillä, merellä ja kaupungin kujilla. Osa 3 Gran Canaria







Tämä ylläoleva kuvapläjäys on itse Puerto Ricosta. Varmaan monelle tuttuakin tutumpi paikka. Rantaelämää emme viettäneet tällä lomalla ollenkaan, vaikka hyvät mahdollisuudet siihenkin olisi ollut. Sen sijaan tuota rantatietä tuli käveltyä molempiin suuntiin eikä siellä tarvinnut olla yksin.Kävelijöitä tosin tuntui olevan vähemmistö liikkujista, sen sijaan lenkkeilijöitä, keski-ikä reilusti yli 60 vuotta, oli liikkeellä sanoin joukoin etenkin aamupäivisin ja iltaisin kun oli viileämpää. Puerto Rico vetää puoleensa Euroopan eläkeläisiä  talviaikana. 

Kaupunki on muodostunut vanhan kalastajakylän rippeille lahden pohjukkaan. Mitään entisestä ei tosin ole jäljellä, ranta-ja satama-aluekin on muokattu aivan toisenlaiseksi kuin vuosia sitten. Hotellit ja kaikenlaiset majoitusryppäät ovat kiivenneet pitkin vuorenlaitoja aina kauempana olevalle moottoritielle asti. Kipusimme muutamaan otteeseen ylös rinteillä kiemurtelevia teitä pitkin katselemaan kylää ylhäältä alaspäin. Näkymät olivat hienot, niin on varmaan jokaisesta noista majapaikoistakin!

Yhtenä päivänä teimme veneretken kauemmaksi merelle delfiinejä bongaamaan (niitä emme eka kerralla nähneet, mutta mies kävi uudemman kerran kun sai ilmaisen uusintareissun ja näki silloin parven)ja juttelimme samalla reissulla olevan iäkkään sveitsiläisnaisen kanssa vanhoista ajoista. Nainen oli käynyt  ensimmäisen kerran saarella jo kuusikymmentäluvulla. Veneen kippari, nuorehko mies kertoili meille myös isänsä muisteloita ajoilta, jolloin Puerto Ricossa oli vielä vanhaa asutusta, satama oli kalastajia varten ja rinteillä viljektiin tomaatteja. Meidän huoneiston seinällä oli maalaus noilta ajoilta. Harmi kun ei tullut napattua siitä kuvaa.Venereissulla oli muuten melkoinen aallokko, mistä minä en tykännyt. Mutta tuo aallokko ei  ollut mitään verrattuna miehen toiseen venereissuun, kuulemma aallot olivat nelimetrisiä paikka paikoin. Ei minua varten todellakaan!








 

 Vuorten ja sisämaan retkien lisäksi kuljimme myös lähipaikoissa. Siskoni oli Playa des Inglesissä samaan aikaan naisporukalla pitemmällä reissulla ja päätimme ajella sinne heitä treffaamaan.
Tai oikeastaan jätimme auton Maspalomasin majakalle ja ajttelimme patikoida neljän kilometrin taipaleen kuuluisan Maspalomasin dyynialueen halki siskon majapaikkaan noitten dyynien toiselle puolelle. Kävelimme paljain jaloin vesirajaa pitkin ja takaisin palasimme sitten dyynien kaupunginpuoleista puolta. Yhteensä lenkille tuli matkaa vajaa kymmenen kilometriä. Suunta olisi ollut järkevämpää valita toisin päin, sillä Maspalomasissa tuuli dyyneiltä päin kovasti ja hiekkaa lensi joka paikkaan. Beduiinihuivi ja - kaapu olisivat olleet kova sana!

Mutta koko dyynialue oli hieno, sai kyllä tuntuman siitä millaista olisi olla Saharassa. Paluureissulla vaan eksyimme polulta ja jouduimme tunnetulle nudistialueelle, jossa joka puskan takana tuntui olevan nakuja auringonpalvojia. Aluehan on  myös tunnettu  homojen keskuksena. Yksi heistä opasti meidät ystävällisesti oikean polun suuntaan.Hiekkamyrsky oli siloittanut polkujen jäljet  ja merkkinä toimineet vanhat paalut hävisivät välillä näkyvistä.









Puerto Mogan, saaren eteläisin pieni kalastajakaupunki oli oikea postikortti-idylli.Satuimme sinne tosi kuumana päivänä ja  paikka oli ihan täynnä turisteja. Liian kuumaa ja tungosta minun makuuni. Tuo paikka täytyy katsastaa paremmin toisella kertaa, kyllä se ehdottomasti käymisen arvoinen paikka on.Viehättäviä kujia, valkoisia taloja, bougainville-köynnöksiä, koristeellisia parvekkeita ja kaikkea muuta kuvauksellista  oli enemmän kuin tarpeeksi.

Me löysimme pienen italiaisen ravintolan kauempana hulinasta . Sen varjoisalla parvekkeella istuimme korituoleissa pitkän tovin lueskellen ja siemaillen minä viiniä ja mies olutta. Takaisin kotikylään palasimme paatilla. Mies piti lomaa ajamisesta ja  ajelimme sinne bussilla aamupäivällä. Matkaahan sinne ei ollut Puerto Ricosta kuin vaivaiset kymmenen kiemurtelevaa kilometriä. Koko Gran Canarian saari ei kovin suuri kilometreissä mitattuna ole, halkaisijaltaan vaan 55 kilometriä. Mutta matkaahan ei tuolla  mitatakkaan kilometreissä vaan tunneisssa.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Vuorilla kukkivat mantelipuut.Osa 2 Gran Canaria

 









Kun aikamme olimme autolla pujotelleet ylöspäin Maspalomasista lähtenyttä hyväkuntoista vuoristotietä ja ihailleet vähän väliä avautuvia upeita maisemia ja pysähdelleet parissa matkan varrella ollvassa pikkukylässä, niin aloimme lähestyä niitä maisemia, joissa oli tarkoitus patikoida jonkinlainen kierros. Olin ajatellut että patikoisimme Roque Nublolle, saaren korkeimmalle vuorelle, mutta sinne kulkevalle reitille olisi  autolla käännyttävä jyrkkään nousevalle pikkutielle. Eikä kuumuudessa kävely päätieltä reitin alkuun kuulostanut houkuttelevalta, joten päätimme valita toisen reitin.

Huomasimme yhdellä levikkeellä muutaman pysäköidyn auton ja opasteita. Niinpä päädyimme valitsemaan opasteessa olevan reitin, vaikka emme siitä juuri mitään tietänytkään eikä opaskirjakaan reitistä maininnut. Kyselimme vähän tietoa englantia puhuvalta pariskunnalta  ja he sanoivat reitin kulkevan laaksossa olevaan kylään, melkoisen  kauas. Opasteet olivat hyvin suurpiirteiset, missään ei näkynyt karttoja eikä noita kylttejäkään montaa ollut. Käytössä olivat maalatut kivet reitin vaikeusasteen mukaan ja kivikasat opastivat kääntymään oikeille poluille. Jos siis tiesi mihin on menossa. Katselin kateellisena vastaantulevan pariskunnan hyvää alueen karttaa. Meillä oli vain ihan liian suuressa mittakaavassa oleva kartta, josta ei apua juuri herunut. Kartta olisi varmaan pitänyt hankkia jo lähtiessä , sillä Puerto Ricosta löysin vain lähinnä tiekarttoja autoilua varten.

Mutta valitsemamme reitti oli kuin olikin hyvä valinta. Tosin tulimme samaa tietä takaisinkin, kun emme uskaltaneet lähteä kääntymään sivupoluille. Reitti kulki aika hyväkuntoista tienpohjaa ja tien varrella olevista kylteistä huomasimme, että aluetta on kohennettu melko lailla EU: n tuella. Mies huomasi että tien alle oli rakennettu kunnon tierummut ilmeisesti sadeajan vahinkoja estämään ja muutenkin paikoin hyvin korkealla ja jyrkkiä rinteita kulkevan reitin reunoja oli hyvin tuettu. Maisema oli havupuumetsää ja vuorenhuippuja, välillä kuljimme melkein pilvien joukossa.Alueella oli  ollut jokin aika sitten suuria metsäpaloja, sillä osa puunrungoista oli edelleen osittain hiiltyneitä ja aluskasvillisuus oli myös paikkapaikoin kärsinyt, tämä havainto vahvistui myöhemmin kuin luin opaskirjastani alueesta tarkemmin.

Jossain vaiheessa pysähdyimme juttelemaan hyvin vanhan, varmaan yli kahdeksankymmenvuotiaan pariskunnan kanssa, jotka istuivat tierummun kivireunalla upeaa maisemaa ihailemassa. He totesivat että "eikö tämä ole parasta maailmassa". Olivat kulkeneet noilla vuorilla lukemattomia kertoja ja vielä halusivat tulla rakastamiinsa maisemiin. Viimeisen kerranko kenties, tuumi romanttinen puoleni. Mutta sillä hetkellä tuo pariskunnan toteamus oli niin totta. Noihin maisemiin haluaisin minäkin palata.

Noin kolmen tunnin patikoinnin jälkeen palasimme kuumissaan autolle ja lähdimme eteenpäin.Roque Nublon ohitimme hiljaisuudessa pysähtymättä, sen valloitus jäi seuraavaan kertaan.Pysähdyimme saaren keskipisteessä eli Tejadan kylässä. Hain sieltä olevasta turistipisteestä parit opastevihkoset alueen reiteistä ja samalla kyselin järkevää (lue suorinta mutta ei jyrkintä) reittiä takaisin Puerto Ricoon. Karttamme tarjosi nimittäin useita vaihtoehtoja emmekä uskaltaneet luottaa  auton navigaattorin valitsemaan vaihtoehtoonkaan. Mies totesi, ettei enää välittäisi osua mihinkään jännitysreiteille ja iltakin alkoi uhkaavasti lähestyä. Ajatus ajamisesta pimeässä vuoristossa ei houkutellut meitä kumpaakaan. Tuon pienen turisti-infokioskin tyttö neuvoi meille reitin alas rannikolle ja se olikin hyvä reitti ajaa , ainakin loppumatkan. Perillä olimme auringon jo laskettua, mutta onneksi loppumatka sujui jo tuttua moottoritietä pitkin.




lauantai 1. helmikuuta 2014

Vierailu kesässä. Osa 1 Gran Canaria, Puerto Rico


Vierailu kesässä keskellä päättyvän Lapin kaamosajan pakkasaikaa oli sellainen kokemus, että taidanpa ottaa sen jatkossakin ohjelmaan. Valitsimme kohteeksemme Kanariansaaret ja siellä pääsaaren eli Gran Canarian, siitä yksinkertaisesta syystä että Norwegianilla oli sinne hyvä tarjous syksympänä. Toinen syy oli, että koska meillä oli lomaa käytettävissä vain reilu viikko, ei toiseen talviajan kesäpaikkaan eli Thaimaaseen tai muualle Aasiaan ollut järkeä lähteä. Sinne lähtiessä on aikaa oltava vähintään kolme viikkoa. Ehkä joskus sinnekin. Las Palmasiin lento Helsingistä kesti kuusi tuntia,ihan tarpeeksi minulle.

Majoituksen huoneistohotellista varasin netin kautta vasta joulun hujakoilla. Se olisi ehkä kannattanut tehdä aiemmin koska alkuvuosi on sesonkiaikaa Kanarialla ja hinnat eivät laskeneet vaan pikemminkin saattavat nousta. Valintani osui kuitenkin nappiin. Asustelimme Puerto Ricossa, jonka sanottiin olevan Gran Canarian aurinkoisin paikka, vain kolme sadepäivää vuodessa. Vai olikohan se kuusi? No, meille pohjoisen ihmisille sadekaan ei olisi haitannut kun muuten oli lämmintä. Sadetta ei näkynyt ja sää oli koko ajan pikemminkin kuuma kuin lämmin. Olin varautunut säätiedotusten perusteella (+19-20 astetta) Suomen kesäsäähän, joten hellevaatteita en pakannut mukaan, paria toppia lukuunottamatta. Ja niinhän sitten kävi, että sortsit oli ostettava, caprit olivat liian kuumat.

Alussa olevassa kuvassa on näkymä parvekkeeltamme .Se sykähdytti kovasti ensimmäisenä aamuna kun verhot avasimme, sillä saavuimme edellisenä iltana vasta yhdentoista aikaan, jolloin ei näkymästä vielä oikein saanut selkoa. Meillä oli käytössämme pieni huoneisto, makuuhuone, olohuone-keittiö ja suuri parveke ruokailuryhmineen ja aurinkotuoleineen.Minulle on aina tärkeää, että näkymä majapaikasta on hyvä ja mieluiten niin, että horisontissa siintelee meri. Ei mitään kohinaa ja hulinaa, sitä voi mennä katselemaan sitten ihan erikseen toreille ja turuille. Huoneisto ja koko hotellialue oli oikein hyvä. Sijainti oli erinomainen. Oli lyhyt  ja kaunis reitti kävellä sekä kylälle että läheiselle rannalle. Paikassa oli myös hyvä pysäköintipaikka autolle ja siitä oli helppo lähteä retkille eri puolille




Meri ja vuoret. Ne olivat  Gran Canarialla koko ajan läsnä, niinkuin varmaan muuallakin Kanariansaarilla. Ei ollut paikkaa , missä vuoret olisivat jääneet näkemättä, sen verran massiivisina ne vyöryivät joka puolelta. Niihin meillä oli myös tarkoitus tutustua paremmin, ottaa vähän mittaa. Olin etukäteen lukenut Kanariansaarten retkeilyopasta ja vähän suunnitellutkin, mihin päin olisi hyvä suunnata. Valitettavasti minulla ei ollut käytössä sitä  kemiläisten kanariankävijöiden tekemää suomalaista patikointiopasta, jossa reitit oli merkitty ehkä vähän selkeämmin kuin nyt käytössäni olevalla.Heti kotiuduttamme ja tutustuttuamme lähiympäristöön, lähdimme autolla kohti Roque Nubloa, joka on Gran Canarian korkein kohta.Matkaa sinne ei kartan mukaan ollut kuin noin 50 kilometriä, muta koko päivän reissu siitä patikointineen tuli. Automatka oli huima sillä tiet olivat huimia serpentiiniteitä.

Pysähtelimme vähän väliä ihastelemaan maisemia, joita suorastaan imin sisääni. Matka sujui muutenkin hitaasti, sillä tammikuu on ilmeisesti kilpapyöräilijöiden suosittua harjoitusaikaa Kanarialla. Pyöräilijäjoukkueita nimittäin polki koko matkan ajan noilla jyrkillä kapeilla teillä ja niiden perässä oli vaan köröteltävä. Onneksi meillä ei ollut kiire mihinkään. Uhkana olivat ne paikalliset ja turistibussit, joilla ilmeisesti kiireempi oli ja jotka pyrkivät ohittelemaan heti kun tilaisuus koitti. MINÄ EN olisi ajanut siellä missään tapauksessa autolla, onneksi mies koki ajamisen mukavaksi haasteeksi.

Mutta oli hyvä huomata, että korkean paikan kammoni ei enää estä vuoristoteillä seikkailemista eikä korkella liikkumista muutenkaan. Tosin en vielä lähtisi mitää jyrkkiä vuoristopolkuja patikoimaan vaan valitsen edelleenkin sellaiset reitit, jotka eivät aivan pahimpia jyrkänteitä kiemurtele. Emmekä myös autolla lähteneet vuoristonpienille  paikallisteille, vaikka moni kiinnostava patikointireitti niiden varresta alkoikin. Tässä ensi tuntumaa vuorista , auringosta ja merestä. Jatkan matkakertomusta myöhemmin.