keskiviikko 29. huhtikuuta 2009

Pyöräillen töihin

Kuva viime kesältä työmatkaltani

Olen sinnikkästi pyöräillyt töihin kohta parin viikon ajan, satoi tai paistoi. Aamuisin on ollut lätäköt välillä jäässä ja kolea aamutuuli puhallellut läpi vaatteiden. Illalla töistä palatessa taas keli on ollut päinvastainen. Kumpaankiin suuntaan ajaessa vaatetus on ollut vääränlainen!

Tuon puolituntisen aikana olen ehtinyt kelistä huolimatta tai ehkä juuri siksi, ajattelemaan monenlaisia ajatuksia. Välillä olen kuunnellut radiota ja välillä lokkien huutoa joella.

Maanantaiaamuna, sotaveteraanipäivänä, radiossa haastatelttiin paikkakuntalaista 87 v veteraania ja haastattelun päätteeksi soitettiin Veteraanin iltahuuto " Rannalle himmeän lahden
aurinko laskenut on. Kutsu jo soi iltahuudon, taakka jo laskettu on".
Se on laulu, joka menee sydänjuuriini ja avaa kyynelkanavani välittömästi. Niinpä siinä pyöräillessä itkeskelin hiljaa ja ajattelin omaa isääni, sodan kokenutta miestä. Joka on vielä elossa ja hyvinvoiva ja jolle soitan ihan liian harvoin ja jonka luona käyn ihan liian harvoin. Ja molempia noista asioista tulen varmasti katumaan joskus.

Eilen taas mietiskelin pyöräillessäni Exmiehen kanssa käymääni puhelinkeskustelua, joka oli ihan leppoisa. Sovittiin, että ensi viikolla menen käymään Maalla ja haen sieltä vielä tavaroita. Syksyisen tavaroiden muuton ja osituksen jälkeen en ole siellä käynytkään. Vintille ja kellariin jäi vielä tavaroitani , samoin haen muutamia piharuukkuja ja pihatavaroita. Haikeutta tunsin, mutta sellaista lempeää kaihoa. Jotakin on joskus ollut, mutta ei ole enää.

Mietin parisuhteita, monenlaisia liittoja. Itselleni ei ole elämänikäinen parisuhde kohdalle osunut, kuten ei työ eikä asuinpaikkakaan. Olen vaihtanut työtehtäviäni useampaan otteeseen , samoin asuinpaikkaani. Olen asunut Helsingissä, ihan pohjoisessa ja myös siinä välillä. Koettu on myös kaksi avioliittoa. Avioero on aina kipeä asia, mutta kipeäksi voi tulla myös epätyydyttävässä suhteessa. Joskus voivat parhaat vuodet kulua merkillisessä yrittämisen, toivon ja pettymyksen kehässä ja lopulta luovuttaa ja antaa olla. Eletään yhdessä mutta erikseen, valovuosien päässä toisista. Yhdistävänä asiana on eletty yhteinen elämä. kenties lapset ja lastenlapset. Ehkä minullekin olisi käynyt näin mikäli toisessa liitossamme meillä olisi ollut yhteisiä lapsia.

Tuohon yrittämiseen minä eniten väsyin, en ehkä kuitenkaan ollut valmis vielä hyväksymään tilannetta. Itseäni ja omia olosuhteitani voin muuttaa, toista ihmistä en. Sama ajatus on ollut kun olen työpaikkojani vaihtanut. Jos voi huonosti töissä eikä asialla ole mahdollista itse tehdä mitään, on tasan kaksi vaihtoehtoa, hyväksyä tilanne ja jatkaa tai lähteä. Tai on vielä kolmaskin. Voi olla hyväksymättä ja jatkaa töissä tyytymättömänä loppuikänsä. Sama kai pätee avioliittoihinkin. Kai se tärkeintä kuitenkin on että tekisi omanoloisensa päätökset ja valinnat. Itse niiden valintojensa kanssa joutuu elämään ja itse vastuun päätöksistään kantamaan.

Tänään kotimatkalla pyörän selässä ajatukset lensivät vappuun. Töissä vappu oli asiakkaiden mielessä ja puheissa ja sieltä se minunkin tajuntaani hiipi. Työviikko on ollut tiivis ja olen ajatellut vappua lähinnä ylimääräisenä vapaana. Ei ole juhlia tiedossa eikä kyllä ole juhlahalujakaan. Säätiedotus on lupaillut hyviä kelejä joten luulen että vietämme vapun pihatöiden merkeissä. Mies lähtee vielä ensi viikon alussa miesporukalla laskettelemaan Leville, heillä on perinteenä ollut vapun jälkeinen laskettelukauden päätösreissu. Ehkä pyydän vanhempani jonain päivänä syömään, siinä saa olla sosiaalisuus minun puoleltani tänä vappuna!

Pyörämatkoilta näytän kyllä saavan ylimääräistä energiaa , koska tänään töiden jälkeen innostuimme tekemään kunnon siivouksen Miehen ja tyttärensä kanssa. Ajateltiin, että huomenna on kiva aloittaa pitkä viikonloppu siivotussa talossa! Nyt onkin sitten melko rätti olo. Mies ja tyttärensä katselevat jotain peliä, minä taidan ottaa uuden Anna-lehden ja vetäytyä sen kanssa sänkyyn. Olo on väsynyt mutta kohtalaisen onnellinen!

10 kommenttia:

  1. Huomenta Maaretta!
    Tällaiset omakohtaiset ja rehelliset pohdinnat saavat lukijassa ajatukset liikkeelle. Kuin vastavuoroisuuden voimasta haluaa samalta viivalta keskusteluun kommentoida. Tätä näin pitkää nyt ei kyllä pelkäksi kommentiksi voi sanoa…

    Hienoa, tuollainen suhteen jälkeinen sopuisa yhteys, että ilman katkeruutta tai vihan jännitteitä voidaan toinen toisensa kohdata. Ja se, että voi kaiholla muistella koettua, huonoakin, kertoo kyllä jotain ihmisenä kasvamisestasi.

    Muutamia vuosia sitten otin ja repäisin minäkin omasta epätyydyttävästä liitostani itseni irti, muutin Helsinkiin. Minä sinisilmäinen, kaikista hyvää uskovana pudotin lopultakin suomukset silmistäni. Kun vuosia oli kokenut itsensä jotenkin riittämättömäksi ja huonommaksi osapuoleksi oli vain helpottavaa huomata kuplan särkyneen. Siitä alkoi mielestäni oma aikuistumiseni hioutuminen. Oli ihmeellistä kokea kaiken pahan, raskaan ja nöyryyttävien kokemusten jälkeen muuttuneensakin entisestä tasapainoisemmaksi; tyytyväisemmäksi ja onnellisemmaksi naiseksi. Minusta tuntuu, että kaikenlaisen tuollaisen läpikäyneenä on muuttunut palottomammaksi ja rohkeammaksi elämän suhteen. Avioero peruuntui ja muutin takaisin kotiin eikä sitä ole tarvinnut katua. Aivan tavallista arkipäiväistä liittoa nyt jatketaan; välillä riitelyä ja välillä onnea.

    Monenlaisia liittoja tosiaan on, jossa osapuolet saattavat kokea/kärsiä alistamista ja turvattomuutta. Sivusta on helppoa aina kauhistuen todeta, että sellaisesta on lähdettävä. Monelta jää lähtemättä. Ajattelin ja ajattelen edelleen, että onnettoman avioliiton vuoksi ei kenenkään pitäisi elämäänsä uhrata. Olen miettinyt näitä omia ”opettavia” elämän vaiheitani, pohtinut omaa isäsuhdettani/aviomies valintaani. Yhtäläisyyksiä ja vaikuttavia tekijöitä löytyy hyvin paljon. Myöskään ”pelastavan” äitini historiaa, luonnettaan ja elämänasennettaan en voi sivuuttaa. Olen päätynyt yksinkertaiseen asiaan, rakkauteen. Tuohon pelastavaan rakkauteen jota äidiltä ja äidin äidiltä on saanut. Tuntuu, että tuota sukupolvelta sukupolvelle annettua elämän voimaa, rakkautta, on nyt itsekin kykenevämpi edelleen jakamaan.

    Voi niin samoja puhut kuin minunkin ajatukseni - tässä lukiessa nyökyttelen. Tuohon yrittämiseen minäkin niin väsyin/turhauduin. Ja päätin edes itseni pelastaa, kun toista ei voi muuttaa, eikä niin onnistutakkaan. Töissä sama juttu, aivan turhaa energian hukkaa ruveta jotain aina oikeassa olevaa kasvattamaan, toistuvasti käytökseensä puuttumaan. Työelämässänikin olen pyrkinyt tekemään mahdollisimman hyvät työolosuhteet ja hakeutumaan ristiriidattomien rakentavien aikuisten rinnalle. Keskinäisen tasavertaisuuden ja toistemme aidon kunnioittavassa läpinäkyväisyydessä kyllä teennäisyys ja vilppi paljastuvat. Kiitollinen olenkin, että tällainen tinkimättömyys on tuottanut tulosta. Vaikka sivusta saattaa näyttää, että olisi täytynyt siirtyä tai antaa ”paremmilleen” tietä, tuntee sisällään kutittavaa mielihyvää miellyttävästä asemastaan, vapaudesta.
    ”Omanoloisensa päätökset ja valinnat. Itse niiden valintojensa kanssa joutuu elämään ja itse vastuun päätöksistään kantamaan.” Totta.


    Kyllä kesällä kelpaa tuollaisissa oloissa pyöräillä! Nykyiset kelit varmasti koettelevat, mutta tarpeeksi vaatetta ylle ja liiat voi aina vähentää.

    Oikein rentouttavan levollista ja voimauttavaa Vapun vapaata!

    VastaaPoista
  2. Kerroit oman elämäsi kautta monen monen samanlaiset tunnot ja ajatukset.
    Vaikka elää siinä ainoassa ja jatkuvassa avioliitossa, olisi ihme jos ei mielessään miettisi suhdetta syvemmältä ja asettaisi vaakakuppiin hyviä ja huonoja asioita. Niin olen tehnyt usein. Vielä vaakakuppi on kallistunut hyvien puolelle, niitä on enemmän.
    Niiden ansiosta jaksaa kestää ne huonot. Eihän kukaan ole täydellinen, kaikilla on vaakakuppiin asetettavaksi niitä huonoja asioita.

    Minä koen myös tuon iltalaulun kohdalla tunnepurkauksen ja isä, jota ei enää ole, tulee mieleeni.
    Kauniit muistot, isä vain lähti niin nuorena alle 60-kymppisenä.

    Kaunis tuo metsätie.

    VastaaPoista
  3. Hyvin samantapaisia ajatuksia on minullakin!

    Hyvää vappua sinulle!

    VastaaPoista
  4. Rita; minullakin on ystäviä, jotka ovat palanneet yhteen aviomiehensä kanssa pidettyään välillä etäisyyttä. Minäkin kokeilin tätä, asuinhan pari vuotta erillään miehstäni ja aiemminkin vuoden verran. Valitettavasti nämä erillään asumiset eivät johtaneet meidän kohdallamme yhteenpalaamiseen. Minä halusin sitä kyllä pitkään, pidin monista asioista elämässämme. Ne ovat niitä nykyisinkin kaihoa aiheuttavia ajatuksia. Mutta ne ristiriidat , jotka välillämme olivat, olivat sellaisia, joille en itse voinut mitään yrityksistä huolimatta. Päätin , että voin itse valita millaista loppuelämää haluan elää. Valintani on tuntunut oikealta!

    Arleena; pitkään minäkin pärjäsin tuon vaakakupin ansiosta. Jossain vaiheessa ulkoiset asiat menettivät merkityksensä ja siäisten tekijöiden vaakakupissa vaaka kallistui enemmän ja enemmän niihin asioihin jotka puolsivat lähtemistä. Mutta vaakakupissa painavat moner asiat, kullakin erilaiset. lapset ja lapsenlapset varmaan eniten, aikuisinakin!

    Susanne, joskus tuntuu, että olen ainoa näine ajatuksineni. Tuntuu että kaikilla on tukevat turvalliset pitkäikäiset liitot ja ovat osanneet viisaasti ja kypsästi käsitellä erimielisyyksiään. Tuntuu oikeasti hyvältä kuulla, etten ole yksin ajatuksineni. Vaatii rohkeutta lähteä ja myös rohkeutta jääminenkin vaatii.

    VastaaPoista
  5. Tsehov on sanonut, että "jos pelkäät yksinäisyyttä, älä koskaan mene naimisiin". Olen aina ajatellut, että hän tarkoitti sitä, että misssään ei ole niin yksinäinen kuin avioliitossa, tai ainakin on sellainen tunne aina välillä että on toivottoman yksin...Mutta tarkemmin mietittyäni luuulen, että hän sittenkin tarkitti sitä, että jokaisen yksilön avioliitossa on osattava/kyettävä elämään ensin yksin ja tuntea olonsa sellaisena hyväksi, ennen kuin menee naimisiin. Kaksi itsenäistä, toisistaan riippumatonta ihmistä saa aivan eri lähtökohdat avioiliitolle kuin jos menee naimisiin pelosta olla yksin/jäädä yksin...
    terveisin santtuanneli

    VastaaPoista
  6. Santtuanneli; aika harva varmaankaan myöntää menevänsä naimisiin pelosta olla yksin tai jäädä yksin.Tuo pelko taitaa olla aika pitkää ihmisessä piilevänä ja työntyy esille silloin kun kun kuvittelee olevansa turvassa parisuhteessa. Avioliitossa voi moni todella olla yksinäisempi kuin koskaan yksin.Yksinäisyyden pelko kumpuaa hylätyksi tulemisen pelosta, joka on jollain lailla useimpien pelkojen pohjalla.

    Tuttuja tunteita kaikki minullekin, rankastikin koettuja ja läpikäytyjä!

    VastaaPoista
  7. Joo, hyvä tuo santtuannelin lainaus Tsehovilta. Minä tulkitsisin tuon yksinäisyyden tunteen avioliiton edetessä syntyneeksi, ei syyksi avioitumiselle. Tai, voihan se ollakin, että menee yksinäisyyttään avioon - joku tuo sisältöä omaan tyhjään elämään. (olisiko ollut jopa omalla kohdallanikin??!)Yksinäisyyden tunne, onko se joku epänormaalista suhteesta/pitkittyneestä symbioottisesta suhteesta johtuva varoittava tunne? Pakahduttavista ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden kokemuksistani selviytymisen jälkeen uskon näin olevan.:)

    VastaaPoista
  8. Rita; ihmiset kokevat yksinäisyyden niin monella tapaa. Yksinäisyys on mukana koko elämän,
    se, miten sen koemme vaihtelee.
    "Jokainen yksin maan
    sydämellä
    auringonsäteen lävistämänä
    ja äkkiä on jo ilta."
    -Salvatore Quasidomo-

    VastaaPoista
  9. Minä tunsin piston omassatunnossani enkä osannut kommentoida mitenkään. Olen kärvistellyt sekä liitossani että työssäni kauan ja pohtinut vaihtoehtoja. Sen tieädn, että helposti en kummastakaan lähde, mutta kuinka paljon se johtuu uskalluksen puutteesta ja kuinka paljon muista tekijöistä, sitä en osaa ratkaista.

    Ehkä terapia auttaa minua selvittämään selvittämättömiä asioita ja tulen enemmän omaksi itsekseni.

    VastaaPoista
  10. Katriina; teki niin tai tai näin , olennaisinta taitaa olla se että jonkun valinnan tekee ja hyväksyy sen valintansa sitten. Jos valitsee lähtemisen tai muutoksen ylipäänsä, liittyy siihenkin kaikenlaista, pelosta suruun mutta myös vahvaa iloa ja onnea!

    Jäämisessäkin on puolensa, pitkä yhteinen historia on sellainen tekijä jonka arvo nousee vain vuosien myötä. On hyvä että käyt terapiassa. Minunkin näitä prosesseja on edeltänyt terapiat.
    Olen käynyt läpi kahden vuoden yksilöterapian sekä neljän vuoden terapeuttisen koulutuksen, mihin sisältyi yhden vuoden ryhmäterapia omaa elämäänsä käsitellen. ne molemmat ovat auttaneet tulemaan enemmän omaksi itsekseni kaikkine puolineni.

    Ennen noita tekemäni valinnat ovat perustuneet impulsiivisuuteen ja epävarmuuteen kuin itsetuntemukseen!Mutta kaikki elämäni vaiheet ovat olleet tärkeitä ja tarpeellisia minulle. Olen ainakin elänyt ja kokenut! Monta elämää yhden elämän sisällä!

    VastaaPoista