lauantai 28. elokuuta 2010

Emo-oloja

Viime öinen uni pyörii vielä mielessäni. Pitkästä aikaa muistin uneni, mikä varmaan johtuu tästä rauhallisesta lauantai-aamusta ja yksin heräämisestä, koska mies on vielä perinteisellä kalareissullaan pohjoisessa. Unessa sain itselleni yllättäen suurperheen, kuusi pientä lasta , joita olisi jaksettava hoitaa.Hyvätunnelmainen uni oli tilanteesta huolimatta, ei mikään painajainen!



Unet heijastelevat alitajuntaa, totta. Olen itse viime aikoina usein miettinyt omaa ,varsin suuresti muuttunutta perhetilannettani. Olenhan itsekin saanut suurperheen , joskaan en pieniä lapsia enää. Tosin vasta pari päivää sitten palasi takaisin etelään miehen vanhin tytär perheineen ,johon kuuluu pieni ihana puoli-vuotias poika. Hänen elämässä minä tulen olemaan yksi hänen mummoistaan. Lapsi  ei biologiasta välitä vaan oppii tuntemaan minut läsnäolevana  mummona pappansa kanssa. Eilen vietimme puolestaan naisten iltaa miehen nuoremman tyttären , kohta 18 v, kanssa. Vuokrattiin hyvä leffa, herkuttelimme ja vetisteltiin kunnolla elokuvan loppumetreillä. Juhlapäivinä perheen ruokapöytään asettuisi siis kaksitoista (kohta jo 13) mikäli kaikki olisivat paikalla.

Muutos on melkoinen nelisen vuotta sitten olleeseen tilanteeseen, jolloin silloinen liittoni oli hajoamassa ja asustelin kaksiossani miettien miten minulle näin kävi? Aikuiset poikanikin elivät silloin poikamieselämäänsä, eikä miniöistä ollut kuin ehkä aavistus vain.

Olen aina ajatellut että haluan suuren perheen.Biologisia lapsia en saanut enempää mutta  näemmä tässäkin asiassa pätee vanha viisaus että sen saa mitä haluaa. Kun tutustuin pikkuhiljaa näihin elämääni miehen kautta tullleisiin uusiin lapsiin , olin iloinen ja nautin  suurperheen emo-olosta. Edelleenkin nautin, mutta olen havahtunut myös tähän suureen muutokseen. Elämä on täyteläistä ja perhekeskeistä . Ja nyt kun lapsenlapsia on alkanut tulla, niin jatkuvuuden merkitys ja vastuu noista uusista ihmisistä alkaa myös ottaa osaansa elämästä. Aikaisemmat juhlat ovat vaihtuneet perhejuhliksi, joita riittää. Tulossa on  vuoden sisällä ainakin 1 v-juhlia, ristiäisiä, lakkiaisia , häitä jne!



Mietin myös tänä leppoisana lauantaiaamuna koirien kuorsatessa ympärilläni edellistä Carpe diem -postaustani.  Tässä hetkessä eläminen on tärkeää. Mutta sen voi tehdä silloin kun on tarpeeksi sinut menneiden asioiden kanssa ja että tulevaisuuteenkin voi katsoa luottavaisena ja toiveikkaana. Silloin tässä ja nyt on hyvä olla!

Minun lähitulevaisuuteen kuuluu jättää nämä suurperheen emo-olot  ja vastuut syrjään ja lähteä vanhojen ystävien kanssa viettämään iltaa. Ensin syömään ja sitten juhlimaan yhdessä nuoruutemme bluesbändin kanssa, joka viettää 30- vuotisjuhlaansa tänään. Niinkuin voisi muuten viettää tämäkin ystäväporukka!

Sitä ennen olisi kuitenkin tyhjennettävä keittiön kaapit bonustyttären kanssa, sillä keittiöremppamme alkaa kohta. Ja viinimarjatkin olisi poimittava ja mehustettava, se voisi olla huomisen hommaa!

Tulossa on muuten syyspostauskin Saimaalta! Lähdemme kuin lähdemmekin ensi viikon lopulla uudelleen Saimaalle veneilemään. Tämä allaoleva vene ei ole meidän paattimme. Ihastuin vaan noihin puuveneisiin, omamme on  modernimpi versio. Enkä ole muuten uskaltanut haluta (vielä) puuvenettä, miehen mukaan niissä kun on melkoinen hoitaminen! Ehkäpä eläkepäivinä sitten....


5 kommenttia:

  1. Jai paahan kaikumaan tuo "sen saa mita haluaa". Minun nuoruuden toivo oli asuminen maalla. Sain minakin sen mita halusin sitten lopulta :).

    VastaaPoista
  2. Niinpä, minäkin sain mitä toivoin; perheen ja tasaisen keskiluokkaisen elämän. Nyt on enempi ongelmana tietää, mitä haluaa tai mitä toivoisi?

    Minä kuulun niihin naisiin , jotka eivät koskaan ole miettineet haluaako lapsia vai ei, vaan se oli aina itsestään selvyys. Sen vuoksi minua on aina hämmentänyt nykyiset nuoremmat naiset, jotka eivät osaa päättää ja miettivät aivan liian paljon lasten hankimista tai siitä kieltäytymistä. Siis ihan hyvä sinänsä, että on mahdollisuus valita mutta jotakin on jäänyt pois siitä luonnollisuudesta mistä me tulemme, vai mitä?
    Tahaton lapsettomuus on tietenkin taas aivan toinen asia.
    rt. santtuanneli

    VastaaPoista
  3. Hei!
    Olen viettänyt tänään useita tunteja blogisi parissa. Nauttinut kauniista kuvistasi.
    Nyt siirryin vanhempaan blogiisi, onneksi. Olen kananlihalla: asuin v.1968-1978 Asemieskatu 36:ssa!!! Sen jälkeen muutimme siihen 'alamettään' rakennettuun kerrostaloon, jossa adoptiovanhempani edelleenkin asuvat. Itse olen muuttanut Helsinkiin v.87.
    Kuinka huikeaa onkaan palata lapsuuden ja nuoruuden maisemiin yli 20 vuoden jälkeen, kiitos!
    (jäin tietenkin miettimään mahtaisinko tuntea nuorempia sisaruksiasi..)
    Palaan blogeihisi toistekin, jos sopii?
    KIITOS!!! :)

    VastaaPoista
  4. Se on rikkaus saada ympärilleen iso perhe tai suku. Olen kasvanut isossa perheessä, mutta matkojen takia yhteydenpito on jäänyt vähiin.
    Lapset ja lastenlapset ovat ne lähimmät, jotka käyvät säännöllisesti ja toisinpäin.

    Vilkasta elämää sinullakin, perhettä ja ystäviä. On mukavaa välillä irrotella, jaksaa ahertaa taas arjen puuhissa.

    VastaaPoista
  5. Tuula; näin olen tosiaan havainnut tässä elämän varrella. Täytyy vaan sanoa ääneen mitä haluaa.

    Santtuanneli; missä vaiheessa me aloimme toivoa tasaista keskiluokkaista elämää? Muistelen että pitkään minä ainakin ajoittain toivoin ihan jotain muuta. Asiat muuttuvat samalla kuin hiekka valuu tiimalasissa...

    Stansta; blogimaailma on ihmeellinen! Mukavaa kun löysit tänne!

    Arleena; ajoittain joskus liiankin vilkasta. Haikailen kun osa lapsistamme asuu niin kaukana. Mutta mietin myös minkälaista olisi , jos he kaikki asuisivat tässä lähellä? Olisiko liiankin hulinaa?

    VastaaPoista