keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Mielen terveyttä

Työstäni osa on asiakastyötä, niinkuin olen tainnut täälläkin muutaman kerran mainita. Tällä hetkellä se osa työstäni on kasvanut henkilömuutosten takia ainakin vähäksi aikaa. Tuo siivu on itselleni mieluinen, mutta samalla ristiriitainen. Asiakkaiden elämäntilanteet ovat haastavia ja vaikeita, kuormittaviakin. Ajattelen usein ihmisen mielen rakentumista ja kestävyyttä.  Mieli voi sairastua siinä kuin kehokin. Mielen  terveyttä olisi hoidettava samoin kuin kehoakin hoidetaan. Jäin miettimään näitä asioita tänään kun blogikierroksella luin Susupetalin blogista että "sanat, niin puhutut kuin kirjoitetut uuvuttavat minua nykyään. Etsin enemmän tarinoita kuvista, maalauksista, joita näen, joita teen."




Minuakin sanat, niin puhutut kuin kirjoitetut joskus väsyttävät. Ihmisten tarinat uuvuttavat, mielenkiintoisetkin tarinat. Ehkä sen vuoksi kuvaan luontoa paljon. Jokivarteni hiljaiset suistorannat vetävät minua puoleensa ilta illan jälkeen. Koirat ovat hyviä kavereita lenkeilläni. Samoin miehenikin. Hänen tarinansa kertovat enemmän siitä teknisestä infrastrukstuurista. missä elämme kuin sosiaalisesta. Ja niitä tarinoita rakentamisesta, teistä ja vesijohdoista on hyvä välillä kuunnella loputtominen ihmistarinoiden lomassa.

Olen myös tullut tosi vaativaksi televison katselijaksi.Työpäivien jälkeen en juuri halua televisota katsella. Yleensä istun iltaisin olohuoneessa kynttilänvalossa kuunnellen radiota tai cd:tä hiljaa. Televisiohuoneena meillä on nimittäin alakerran takkahuone, ei olohuone.

Paljon aikaa menee valokuvauksen lisäksi myös kuvien järjestelyyn ja käsittelyyn. Teen sitä mieluummin kuin katselen telkkaria. Jotain kyllä televisiostakin katselen , usein se jokin on nauhoitettu tai sitten katselen sen Ylen Areenalta. Eilen viimeksi katsoimme sunnuntain Wallanderin nauhalta. FST:ltä olen seurannut uusintana lähetettyä Saaristolaislääkäriä. Juuri muuta en seuraakaan säännöllisesti.

Lukeminenkin on huomattavasti vähentynyt siitä ,mitä se parhaimmillaan on ollut. Lukemisvuoroa odottavien kirjojen pino kasvaa koko ajan ja yöpöydällä oleva pino pysyy ennallaan. Tällä hetkellä kesken on ollut jo jonkin aikaa Donna Leonin rauhallistempoinen venetsialaiskomisario Guido Brunettin tutkimuksista kertova dekkari. Joka ilta kyllä luen, mutta vaan muutaman sivun tai luvun kerrallaan. Ennen ahmaisin dekkarit melkein siltä seisomalta.

                                                 
 

Ehkä näillä keinoin hoidan omaa mielen terveyttäni. Valokuvaaminen, jokailtaiset kävelylenkit koirien ja miehen kanssa, saunominen, ne ovat oman hyvinvointini perusta. Kotona puuhastelu on myös terapeuttista . Enpä olisi aikoinaan uskonut että leipominen ja arkiset pienet kotipuuhat tuntuvat houkuttelevilta nykyään täyteläisten työpäivien jälkeen. Lukuunottamatta siivousta, siitä en ole saanut koskaan kiksejä  ennenkuin jälkeenpäin. Nautin kyllä siivotusta, puhtaasta kodista, mutta en itse siivouksesta!

Tämä siis on arkeani tänään. Ehkä vähän tylsältäkin tuntuvaa samojen rutiinien täyttämää, mutta samalla niin kotoisen tasaista ja turvallista . Ja lähdenhän kotipesästäni liikkelle aina silloin tällöin, jonkun mielestä varmaan useinkin. Aiemmin  olin liikekannalla paljon enemmän. Nykyisin kodin vetovoima jopa voittaa lähtemisen melko useinkin. Eilen viimeksi miniä soitti ja pyysi meitä jouluksi heidän luoksensa. Heillä kun vauvan syntymä jouluna on jo niin lähellä että eivät taida enää uskaltaa matkustaa jouluksi tänne pohjoiseen.

Meillä on jouluna kuitenkin vaikea lähteä reissuun yksistään jo koirienkin vuoksi. Lisäksi jouluna on omien kahden koiran lisäksi hoidossa myös vanhemman pojan koira, he kun matkustavat jouluksi tulevan toisen miniäni kotimaahan toiselle puolelle maailmaa. Haikea olo tuli kyllä kun joutui empimään lähtöä. Jälleen kerran harmittelin pitkää välimatkaamme. Ei ole mahdollista käydä kovin usein täältä pohjoisesta etelässä. Sitäpaitsi säästän vapaitani myös siihen että voin olla etelässä pitempään sitten vauvan synnyttyä.



Työviikko on jo yli puolen välin. Maanantain hankalista tunnelmista on selvitty. Kohta on viikonloppu ja ohjelmassa irtiottoa kotinurkista. Tytärpuoli täyttää kahdeksantoista ja hän valtaa talon käyttöönsä kun olemme tunturilla tuulettumassa koirien kanssa. Hyvä niin!

10 kommenttia:

  1. Just nimenomaan valokuvaaminen luonnossa,lenkkeilyä metsäisillä poluilla se rauhoittaa mielen,sielu oikein lepää turhista asioista,luonnossa ihminen vapautuu arjen rutiineista.Minä käyn joka päivä sauvakävelyllä tuolla polkuja pitkin,siellä rauhoittuu.Mukavaa illan jatkoa sinulle!

    VastaaPoista
  2. Tansku; meitä tarpojia ja kuljeskelijoita metsissä ja jokivarsissa, niin luontopoluilla kuin asfalttiväylillä taitaa olla paljonkin.Mukavaa iltaa sinullekin!

    VastaaPoista
  3. Tuon hiljaisuuden ja rauhoittumisen tarpeen tunnistan minäkin, tarpeen olla niin ettei kukaan tarvitse minulta mitään eikä mihinkään tarvitse ottaa kantaa.
    Eikä kaikella tekemisellä ja menemisellä tarvitse syntyä tulosta tai olla sen kummempaa mieltä.
    Haahuilun tarvekin vain tuntuu kasvavan iän myötä.

    VastaaPoista
  4. Tuttua pohdintaa.
    Uudessa kirjassani on merkintä nimeltään Oma Tarina, haluan jakaa sen kanssasi:


    Olen väsynyt muiden tarinoihin.
    Tarinoihin, joita olen kuunnellut
    vuosikymmenien ajan.
    Haluan repiä irti korvani, jotka
    kuulevat kaiken.
    Haluan sokaista silmäni,
    jotka näkevät liikaa.
    Haluan silpoa sydämeni,
    joka ymmärtää, ymmärtää.
    Haluan sitoa suuni, joka
    suoltaa aina oikeat sanat.

    Vedän ihmisiä puoleeni kuin
    magneetti.
    Otsassani on poltinmerkki, se huutaa ohikulkijoille:
    USKOUDU MINULLE!
    Ympärilläni on levollisuuden ja
    rauhan aura, joka leirinuotion tavoin
    kutsuu luokseni tarinan kertojia.

    Olen väsynyt muiden tarinoihin.
    Haluan löytää oman tarinani.

    VastaaPoista
  5. Löysimpä ihanan blogin :)

    Ihania ajatuksia sinulla,
    itse tunnustaudun kanssa metsissä kuljeksijaksi - siellä lataan akkuja, valokuvaan ja nautin rauhasta ja koiran (pian kahden;) ) kanssa.

    Mukavaa syksyn jatkoa sinulle!

    VastaaPoista
  6. Mk; hyvä sana tuo haahuilu. Se on jotenkin sellaista pehmeää , päämäärätöntä olemista. Niinkuin toteat, kaikella tekemisen ei tarvitse tähdätä tulokseen.. Villasukkapäivät ovat parhaita haahuilupäiviä!

    SusuPetal, enpä voi minäkään muuta todeta hienosta runostasi, kuin että tuttuja tuntoja. Omassa elämässäni kävin isomman kriisin näiden asioiden kanssa muutama vuosi sitten, jolloin muutin elämässäni lähes kaikkia muutettavissa olevia asioita. Olen myös viettänyt vuoden osa-aikalisän turvin ja tärkeintä siinä vuodessa oli kalenteri ilman mitään merkintöjä vapailla jaksoilla. Silloin myös tutustuin paremmin tähän ihmiseen, josta täällä käytän nimeä Jokivarren Maaretta. Psykodraaman jäsenkokemusryhmä oli hyvä apu tuolla matkalla.

    Hanna, mukavaa kun löysit tänne. Blogimaailman iloja on uusien blgien löytäminen!

    VastaaPoista
  7. Tuttuja asioita puhut, samoin SusuPetal. Vaikka ei nuoruusvuosien tapaan enää tempaudukaan ihmisten asioihin mukaan, on silti tullut sekä iän että vapaan myötä uudenlaista herkkyyttä asiakaskontakteihin. Ja kun antaa, myös saa, mutta kyllä se silti kuluttaa.

    Lukeminen ja tarinoiden katsominenkin kuormittaa aivoja, olen huomannut. Siksi koiran kanssa kulkeminen (tai joskus haahuilu) on hyvää mielentyhjennystä:)

    Rauhaa minäkin etsin kuvissani, seesteisyyttä ja kauneutta. Sitä sinun huurteinen maisemasi suorastaan tulvii!

    VastaaPoista
  8. Katriina; tuo herkkyyden lisääntyminen on totta. Samoin ymmärryksen lisääntyminen ja nuo molemmat ominaisuudet ovat omiaan asiakkaiden kohtaamisessa. Hyvä kun on löydetty keinoja rauhoittumiseen ja pysähtymiseen. Blogimaailma ei ole hullumpi paikka noiden keinojen löytämiseen. Tuskin minä ainakaan olisin niin innostunut valokuvaamisesta ilman blogini kautta tullutta vastavuoroisuutta. Kuvasin kylllä ennenkin mutta täysin sunnuntaikuvaajaolin ja teknisesti tosi tumpelo.

    VastaaPoista
  9. Samoissa mietteissä monesti... Vähentynyt lukeminen. Olen sitä mielessäni ihmetellyt ja tullut johtopäätökseen, että oma arkielämä jo sinällään täyttää elämystarpeen.
    Televisiosta ei tule kummoista katsottavaa. Radioa, Ylen ykköstä tulee kuunneltua ajaessa ja nykyään työhuoneessa pidän päällä klassista kuunnellen.

    Myös tuohon SusuPetalin runoon on helppo samaistua. Hakeuduin päätyöstäni (asiakastyötä myös) esimiestehtävään jonkinlaisen uuvuttavuus tunteen vuoksi. Mutta tässäkin työssä on kuunneltava lähes äitihahmon tavoin työntekijöidensä huolia ja yritettävä vastata heidän tarpeisiin. Ilmeisesti sitä herkästi lankeaakin toistamaan samaa roolia, uudessa muodossa vain. :)

    VastaaPoista
  10. Rita; samanlaisia tntoja meillä monella keski-ikäisellä. Ehkä hiljaisuuden kaipuu lisääntyy vuosein myötä, samoin kuin kaiken turhan seuraaminen. Oma arkielämä on , vaikka oma nuori minä varmaan ihmettelisikin!

    VastaaPoista