keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Elämän iloja ja suruja

Lapissakin oli aamulla jo viiden jälkeen parikymmentä astetta, kun vein miehen lentokentälle. Sain kuin sainkin vielä unenpäästä kiinni vaikka seuraava kuljetushuki oli viedä tytärpuoli pääsykokeisiin yliopistolle ennen yhdeksää. Nyt istahdan hetkeksi  verannalle, ennenkuin lähden töihin iltapäiväksi ja illaksikin tällä kertaa!

Kreikasta paluun jälkeen on ollut melkoisen vilkasta aikaa. Tytärpuolen ylioppilasjuhlat,  äidin muistisairaus,pihahommat ja tällä viikolla alkaneet ruotsin iltaopinnot....Vaan asia kerrallaan tässä mennään eteenpäin. Juhannusviikolla alkaa loma ja juhannukseksi ajellaan mökin rauhaan itäiseen Suomeen ja mökkiviikon jälkeen on vielä edessä Saimaan veneviikko!



Yksi erityisen vaikea asia on tosin vielä ennen lomia edessä. Juhannusviikolla minun olisi tehtävä koiranomistajan viimeinen velvollisuus. Neljätoistavuotiaan lapinkoirani  Tankan taival on tullut päätökseen ja hänelle olisi parempi päästä koirien taivaaseen kirmaamaan vaikkapa puolitoista vuotta sitten saman kohtalon kokeneen toisen lapinkoiramme kanssa. Koirani on aivan sokea nyt, törmäilee koko ajan, lisäksi juo niin paljon ja muutenkin oireilee siihen suuntaan että todennäköisesti koirulilla on puhjenut diabetes. Mukaan häntä ei voi enää ottaa eikä oikein viedä vierasiiin hoitopaikkoihin  enää. Nämä on faktat ja kaikki hokevat minulle että nyt on aika... Mutta koville se ottaa. Tuon neljänoista vuoden aikana koirani on ollut pyyteetön kaverini ja kahdestaan olemme tallustaneet lähes maailman ympäri entisen asuinseutuni joenvarsiryteikköjä ! Nyt viimeiset neljä vuotta narttukoirani on saanut elää kahden, viimeisen vuoden siis enää yhden koiraherran, kanssa laumassa ja kävellä toisen jokivarren rantaniittyjä minun ja mieheni kanssa. Uskoisin että koirani elämä on kaikenkaikkiaan ollut onnellinen elämä! Kolmesta lapinkoirastamme on siis  kohta jäljellä enää yksi, miehen virkeä seitsemänvuotias uroskoiraherra! Onneksi lapsemme ovat myös koiraihmisiä ja kesällä saamme hoitaa miehen tyttären kahta lapinkoiraa ja syksymmällä koiramme seuraksi saapuu taas espanjalainen löytökoira Amalia, vanhemman poikani koira!

Tanka -koirani viime kesänä kuvattuna

6 kommenttia:

  1. Luopuminen lemmikistä on aina vaikeaa, vaikka tietäisikin että näin on parempi.
    Ikävä jää, ja iso tyhjä paikka.

    Kaikesta huolimatta, mukavaa kesän alkua!

    VastaaPoista
  2. Suurinta rakkautta on osata luopua, ennen tuskaa ja pakkoa.

    Tiedät sen itsekin.

    Surun terävin kärki taittuu, jäljelle jää haikeutta ja tukku hyviä muistoja, tassunjäljet sydämeen.

    HannaHoo

    VastaaPoista
  3. Tuttua tuo lemmikistään luopumisen suru. Kyllä se on osin aivan samanlaista kuin läheisestä ihmisestäkin luopuminen, ikävä ja suru. Voimia Sinulle.

    VastaaPoista
  4. Juuri eilen ajattelin taas kerran, että on ollut niin surullista, ettei meillä ole ollut koiraa tai kissaa lasten ollessa pieniä. Olivat allergisia, ja kuvittelimme, etteläinmen pitäminen olisi mahdotonta. En tiedä valitsimmeko väärin; oppimatta jäi paljon, jonka opettamiseen vain eläin pystyy, luopuminenkin ja luopumisesta toipuminen. Toki elämä itsekin opetaa, mutta uskon, että eläin tekisi sen viisaammin ja lempeämmin.

    VastaaPoista
  5. Kiistos ystävät kommenteistanne! Pirkko sanoi hyvin, että on paljon asioita , joita vain eläin pystyy opettamaan. Minulla tämä on lapsuuden kodin koiran jälkeen kolmas oma koira. Jokainen koirista on ollut omanlaisensa, oma persoonansa ja jokaisen kanssa ollaan erilainen elämäntaival kuljettu. Nyt uskon etten enää ota koiraa tämän jälkeen, ehkä siksikin luopuminen on vaikeampaa. Meille jää kyllä vielä miehen 7-vuotias vilkas ja eläväinen lapinkoirauros! Siitä on seuraa ja iloa vielä moneksi vuodeksi. ja lasten koiria saamme myös var,maan hoitaa. Mutta kaikesta huolimatta on hyvin vaikea ajatella että vietän viimeistä viikkoa oman vanhan koiraystäväni kanssa.

    VastaaPoista
  6. Ajattelen samoin kuin Pirkko, että on harmillista, kun allergisina emme uskaltaneet ottaa koiraa lasten ollessa kotona. Meillä olisi ollut tilausta sille jo aikaisemminkin.

    Kymmenen-viisitoista vuotta tuntuu niin lyhyeltä elämältä, vaikka onkin koiralle normaalia. Ihmettelin sitä Yrsa Steniuksen koirakirjaa lukiessani. Hän oli sitä mieltä, että koiran kuoleman sureminen on erilaista kuin ihmisen, suru on puhdas eikä siihen liity yleensä syyllisyyttä tai kaunaa. Kun ihminen lähtee, tuntuu kuin osa omasta todellisuudesta särkyisi ja minuudesta häviäisi. Koiran kuoleman sureminen on syvä mutta ei yksinomaan paha tunne.

    Kesän iloja, kaikesta huolimatta!

    VastaaPoista