Elämäni joet ovat olleet pohjoisen jokia. Lapsuudestani muistan isän kertomukset hänen kotijoestaan Satakunnasta. Ensimmäisen kerran kun siellä kävin, oli tuo isän lapsuuden joki minun mielestäni pikkuinen puro, ei missään tapauksessa joki.
Olin vähän pettynyt ja ihmeissänikin. Joki oli minulle nimittäin yhtä kuin Kemijoki, leveä ja voimakasvirtainen, hyvä kun lapsena toiselle puolelle näki.
Olen asunut myös Tornionjoen varrella ja Muonionjoen rantamaisemissa. Nykyisin ikkunastani pilkahtelee Ounasjoki.
Tosin ei pilkahtele enää kauan kun pakkanen jäädyttää joen pinnan jäähän, pakottaa vahvan virran aloilleen. Koski- ja voimakasvirtaiset paikat ovat vielä sulana, muualta jo pinta ainakin on jäätynyt. Mutta ei ole vielä jäille menemistä vähään aikaan, sen verran arvaamaton joki on. Joka vuosi näihin aikoihin se vie syvyyksiin muutamia uhkarohkeita, etenkin moottorikelkkailijoita. Usein ruumiit löydetään vasta keväällä jäiden sulattua.
Talvinen joki on kaupunkilaisten ulkoilukeidas. Kevättalvella aurinkoisina päivinä joen jää kuhisee hiihtäjiä, potkuttelijoita, koiran ulkoiluttajia, kävelijöitä. Joen molemmilla rannoilla kulkee hiihtoladut ja jäätä pitkin pääsee kauas potkukelkallakin. Hiihdän talvella ainakin kerran jäätä pitkin vanhempien luokse, matkaa tulee parikymmentä kolmetriä ja osan matkaa täytyy hiihtää umpilatua.
Tänä vuonna talvi onneksi näyttää tulevan ajallaan, kohta saa sukset kaivaa jo esiin. Parina viime vuonna hiihtämään joelle pääsi vasta reilusti joulun jälkeen kun välillä oli lämpimiä jaksoja eikä kunnon pakkasia tullut.