Uunista leviää herkullinen omenapiirakan tuoksu. Vien sen jälkiruoaksi pojalle ja miniälle kun lennän tänään Helsinkiin. Tämä vaihe matkustamisessa on aina vähän epätodellista. Kun istun aamutakissa kotisohvalla läppärin kanssa, laukku on tietenkin vielä pakkaamatta (mikäs kiire tässä kun kone lähtee vasta kahden maissa, hups, en muista edes lähtöaikaa) vaikka edessä on viiden päivän reissu. Ja aiotaan vielä käydä ostamassa viime hetken kesäalesta alapihan patiolle puutarhapöytäryhmä kun sieltä siirrettiin pöytä ja tuolit yläpihan uudelle terassille. Onneksi tiedän kuitenkin tästä lähtöhässäkän epätodellisuudesta huolimatta illalla istuvani pojan ja miniän uudessa kodissa Herttoniemessä molempien poikieni, Gimuli-miniän ja Aussitytön ja kanssa illallisella kynttilän valossa viiniä maistellen!
Nämä syysilmat ovat olleet upeita. On ollut päivisin lämmintä ja yöllä kirpakampaa, ruska alkaa pikkuhiljaa vallata maiseman. Nämä kuvat ovat koiralenkkipolultani, jonka olen tainnut ikuistaa melkein jo metri metriltä . Se on vain niin upeaa vaihtelevaa maastoa. Ainoa huono puoli on pitkospuupolku. Ei niinkään omasta puolesta, sitä pitkinhän on mainiota kulkea, vaan vanhan koirani puolesta. Hän kun on sokea niin ei tahdo pysyä enää polulla ja meno on siksi niin hidasta.
Usein teemmekin niin että minä kuljen loppumatkan pitkospolkua kameran kanssa nuorimman koiran kanssa ja mies erkanee vanhuskoirien kanssa kävelytielle.
Olen tällä hetkellä tosi kiitollinen elämälle! Ja vahvasti sitä mieltä, että muutoksia kannattaa tehdä, jos arki on enemmän sietämistä ja kestämistä kuin arjen juhlaa. Sietäminen ja kestäminen kuuluu asiaan mutta kannattaa miettiä kuinka paljon niille antaa tilaa. Ajat sitten törmäsin hyvään termiin "arjen intohimo"! Se on tärkeää!