maanantai 23. huhtikuuta 2012
Eräs matka lapsuuteen
Aina välillä olen täällä kertonut jotain äidistäni. Äitini täytti vasta 78 vuotta. Hän olisi muuten erinomaisessa kunnossa ellei hän olisi sairastunut Alzheimerin tautiin reilu vuosi sitten. Tauti on vielä varhaisessa vaiheessa ja sen tuomat oireet kestettävissä.
Minä olen meidän nelilapsisen perheen vanhin, veljeni on pari vuotta minua nuorempi ja siskoista toinen viisi ja toinen kuusi vuotta nuorempi. Siinä lyhyesti taustaa .
Jokin aikaa sitten osallistuin kahtena viikonloppuna Muistoista voimaa-koulutukseen, josta olen aiemmin täällä jo kertonutkin. Motiivinani oli omien henkilökohtaisten muistojen työstäminen sekä saada myös työhön eväitä ryhmien kanssa työskentelyyn. Kurssi täytti molemmat odotukseni.
Kurssiin sisältyi joko oman muistorasian rakentaminen tai Muistojen teatteri- draamaesitys työstäminen. Aiheen sai valita jostain elämänvaiheesta, ihmisestä, tapahtumasta, siis oikeastaan ihan siitä mikä itsestä tuntuisi tärkeältä. Minä päätin työstää rasiani äitini ja minun suhteesta. Äiti-tytär suhde ei varmaan ole koskaan ongelmaton, eikä äidin ja minun suhde ole poikkeus. Emme ole koskaan olleet kovin läheisiä ja olemme taistelleet paljon, riidelleet paljon. Kaksi voimakasta naista.
Olen työstänyt suhdettamme paljon, olen yrittänyt ymmärtää, olen vihannut, olen ollut kateellinen ja katkerakin välillä. Ensimmäisen eroni jälkeen kuljin pari vuotta yksilöterapiassa, missä ensimmäisen vuoden itkin ja surin eroani lasteni isästä ja toisen vuoden työstin äitini ja minun suhdetta. Myöhemmin vielä ruodin perhekuvioitani pitkässä terapeuttisessa koulutuksessa. Nämä ovat auttaneet. Tänä päivänä pärjään äitini kanssa, voin jopa sanoa rakastavani häntä. Ymmärrän häntä hänen oman historiansa ja kokemustensa valossa.
Keräsin muistorasiaani vanhoja perhekuvia sekä kuvia minusta ja äidistä. Pitkään olin sitä mieltä ettei minusta ja äidistä ole yhtään kuvaa, jossa olisin ollut äidin sylissä. Kun olin tarpeeksi käsitellyt pahoja asioita, näin meidän vanhojen perhealbumien kuvat uusin silmin. Minusta ja äidistä oli jos ei nyt aivan röykkiöittäin niin ainakin useita kuvia yhdessä. Kauniita ja herkkiä kuvia. Olin valmis ottamaan hyvän vastaan kun tarpeeksi olin pahaa työstänyt. Se paha lapsuudessani oli vanhempieni riitaisa ja välillä repiväkin liitto. Äitini oli enimmäkseen tyytymätön ja katkerakin valintojensa suhteen. Minuun esikoisena nuo riidat vaikuttivat ehkä eniten. Äitini oli vain 21-vuotias minut saadessaan, 26-vuotiaana hänellä oli jo neljä lasta. Se ei ollut paljon 50-60-luvulla, mutta äidilleni liikaa. Häntä ei ollut luotu perheenäidiksi. Äiti kyllä tunnollisesti hoiti perheenemännän tehtävänsä. Meillä lapsilla oli kauniit vaatteet, monet niistä äidin itse tekemiä. Ruoka oli arkisin pöydässä viideltä niinkuin siihen aikaan tapana oli. Kotona oli kaunista ja siistiä. Meille opetettiin hyviä tapoja ja kaunista käytöstä niin että opit ovat edelleenkin mielessä Tänä päivänä näille asioille osaa antaa arvoa.
Näistä asioista kerroin tuossa muistorasiassani. Keräsin kaikki kuvat ja tarinat pieneen punaiseen matkalaukkuun, vuorasin laukun kauniilla itse maalaamallani silkkihuivilla. Kuvien lisäksi laukussa oli Berliinistä ostamani keiju ja valokuvataulu, jotka hankin nimenomaan tätä varten. Keiju edusti kuvieni keskellä herkkyyttä ja keveyttä raskaiden asioiden äärellä ja taulu puolestaan kuvasi valoa ja sen merkitystä. Taulussa on suuri ikkuna, josta heijasti valoa hämärään huoneeseen punaisen raollaan olevan ikkunaverhon lomasta. Tärkeintä muistorasiassani oli kuitenkin yhden A 4 kokoinen kirje, jonka kirjoitin tästä kaikesta. Kirje ikäänkuin päätti pitkän, välillä kivuliaan tutkinusmatkani äidin ja minun välisestä suhteesta. Luulen, että jaksan paremmin kestää tämän jälkeen sen mitä tulossa on. Ehkä rakennan muistorasian äidin omista lapsuudenaikaisista kokemuksista. Niitä hän kovasti muistelee tällä hetkellä. Muistorasiaa työstäessäni haastattelin äitiä ja kyselin omasta lapsuudestani joitakin asioita . Ei äiti kovin paljon osannut tai halunnut kertoa. Sen hän sanoi että olin vauvana ollut kiltti lapsi. Mitähän tuohon sanoisi nykytiedolla kiltteydestä?
Huomenna olen päivällä menossa vanhempieni luo kokoukseen, johon on tulossa kotipalveluväkeä miettimään, millaista tukea vanhemmilleni olisi tarjolla. Kesäkuussa lähdemme lapsuuden perusperhekokoonpanolla Pärnuun kylpylään. Eli vanhempani ja me neljä sisarusta. Toivon , että jaksan olla asiallinen ja vanhempiani tukeva tuossa huomisessa kokouksessa ja uskon myös että tuleva kesäkuun matkamme on ikimuistoinen positiivisella tavalla. Ei taida enää monella olla mahdollista tehdä sellaista perhematkaa, jossa perheen kuopuskin on jo yli viisikymppinen! Onneksi meillä on ollut paljon hienojakin muistojakin yhdessä ja onneksemme voimme niitä kerätä edelleenkin.
Tästä postauksesta tuli pitkä ja henkilökohtainen. Uskon kuitenkin, että monilla muillakin on kivuliaita muistoja lapsuudestaan. Osa ei niitä halua muistella lainkaan, joillekin ne tekevät kipeää edelleenkin, joku maalaa, joku kirjoittaa, joku unohtaa tai torjuu.
Ben Furmanin lapsuutta käsittelevän kirjan nimi on "Ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus". Se on totta. Kun asioihin vaihtaa näkökulmaa, näyttäytyvät ne eri lailla. Myös oma ymmärrys kypsyy ja kehittyy. Ja oman elämämme suhteen meillä on aina mahdollisuus tehdä omat valintamme.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Mielenkiintoinen postaus isosta asiasta. Äitisuhdetta moni meistä työstää koko elämänsä, mutta harva pysty tuollaiseen, mitä sinä nyt olet tehnyt.
VastaaPoistaHankala ja ristiriitainen äitisuhde minullakin on, mutta onneksi olen nyt päässyt selville vesille sen kanssa. En enää yritä muuttaa häntä enkä hermostu omituisuuksista entiseen tapaan. Riidat ovat loppuneet ja lämpö on tallella. Menihän siihen aikaa;)
Katriina; tutulta kuulostaa tuo hermostuminen. Minulla ja äitillä käsähtikin aiemmin hyvin helposti kun vähänkään kauemmin yhdessä olimme. Kyllä joskus vieläkin, mutta onneksi harvoin. Nyt tuo Alzheimer aiheuttaa konflikteja, ei ole helppo tauti se. Tuon muistorasian rakentaminen oli vaikeaa. Tein sitä edellisenä yönä melkein aamuun asti ja vielä aamullakin mietin , tuonko sen näytille lainkaan. Mutta onneksi toin. Kokemus oli eheyttävä. Pitkän matkan päätös.
PoistaKaikella rakkaudella äitiäni kohtaan, niin hän on nainen, jnka ei olisi koskaan pitänyt hankkia lapsia. Jaan saman kokemuksen kanssasi, meidät on "hoidettu" hyvin, kuten kauppapuutarhan kavit, mutta äidin mielenkiinto oli ihan muualla kuin lapsissa, sääli ettei hän koskaan päässyt/uskaltanut toteuttaa itseään. Aika ja ikä on tehneet tehtävänsä, minulla oli omanlaisensa äiti, osaan asian hyväksyä ja suhtautua huumorilla äidin yhä jatkuvaan itsekeskeisyyteen.
VastaaPoistaYhä useammin siskon kanssa tavatessa kääntyy puhe lapsuuteen ja lapsuusmuistoihin, sitäkin se ikä teettää.
HannaHoo
HannaHoo; Meilläkin on tapana sisarusparvessa palata lapsuuteen. Etenkin veljeni, joka asuu kauempana, haluaa aina tavatessamme muistella lapsuudenkokemuksiamme. Joskus tuntuu merkilliseltä , kuinka erilaisiakin muistoja meillä neljällä onkaan. Onneksi meillä naisilla on tänään paremmat mahdollisuudet toteuttaa itseämme perheen ohellakin kuin äideillämme
PoistaArvokas omaisen näkökulma aiheeseen, josta nyt keskustellaan ja josta myös kirjoitin äsken blogissani.
VastaaPoistaOn hyvää tekevää sanoa joskus ääneen, etteivät kaikki äiti-tytärsuhteet ole helppoja eikä lapsuusmuistot äidistä täynnä rakkautta ja sopusointua. Elämämme muotoutuu kokemamme pohjalta - kaikesta voi seurata hyvää.
Ellinoora,pienenä kyllä kovasti toivoin sellaista lempeää, huolehtivaa ja kannustavaa äitiä kun monilla kavereilla näki olevan (tai ainakin siltä se minun silmissäni näytti). Kipeä tie on ollut toisenlaisen äitisuhteen hyväksyminen. Olen kyllä ajatellut, että ilman tätä työstämistäni olisi varmaan ylivoimaisen vaikeaa kestää äidin sairastuminen seurauksineen. Sinä kirjoitit hyvin asiasta, niinkuin olet aiemminkin koskettavasti muistellut äitisi elämää
PoistaHmm, minä äitini oli ujo, epävarma, alistunut, ei koskaan taistellut omista oikeuksistaan ja sitten kun siihen olisi ollut mahdollisuus isän kuoleman jälkeen, ei enää osannut alkaa elämään toisenlaista elämää. Muistan kuinka lapsena toivoin, että äitini olisi enemmän nauranut ja osallistunut kylä-elämään ja hankkinut omia ystäviä. KUinka erilaisia äitimme voivatkaan olla ja silti se mitä meistä tulee, ei ole aina riippuvainen vanhemmistamme, onneksi.
VastaaPoistart. santtuanneli
Santtuanneli; niinhän se on että kasvamme ja kehitymme vanhemmistamme huolimattakin! Oppia ja kasvaa voi onneksi niinkin että päättää, että noin minä en ainakaan tee. Valitettasti silloin tällöin huomaa tekevänsä ha toimivansa vanhempiensa tavoin. Heidän vaikutuksensa on voimakas ja kantaa kauas!
PoistaRohkean avoimesti, rehellisesti ja kypsästi käsittelit henkilökohtaista elämääsi, hienoa. Monelta voi jäädä tällaiset asiat työstämättä, aidosti käsittelemättä ja puhumatta. Voi jäädään ikuiseen lapsen asemaan, mielessään uhriksi, katkeraksi tai surulliseksi lapsuus- ja nuoruuselämänsä osalta.
VastaaPoistaTai sitten sokeroidaan muistot ja tehdään vanhemmista aivan yli-ihmisen näköisiä. Todellista aikuistumista, että uskaltaa nähdä todellisuuden kipeitäkin asioita, mutta katsoa sitä samalla myös ymmärtäväisten, armollisten ja rakastavien lasien läpi.
Itselläni on aina isäsuhde ollut ongelmallinen. Perheessä hän on ottanut aina keskipisteen ja tärkeimmän henkilön roolin ennen meitä lapsia. Onneksi oli jo nuorena mahdollisuus puhua viha itsestä ukos. Nykyään voi suhtautua tyynesti menneisiin ja kanssakäyminen on helppoa.
Rita; taitaa se olla niinkin, että vaikkaa työstääkin asioita, niin välillä huomaa solahtavansa lapsen tilaan vanhempiensa lähellä. Muistojen sokeroiminenkin on tuttua. Ehkä sekin on joskus tarpeellista.Joskus on terapeuttista nähdä asioita ruusunpunaisten lasienkin läpi etti aina muistele niitä varjoja. Eniten huomaan tuon kultaisen lapsuuden tulevan esiin kun katselen niitä vanhoja valokuvia. Ainainen kesä, paljon sukua, joki,mummola, retket. Olivathan kaikki nuokin osa lapsuutta . Mutta niinkuin totesit, on tärkeää käydä aikuisen tasolla suhdetta vanhempiinsa läpi. Etenkin niitä puolia, jotka vaikeilta tuntuvat. Minulla suhde isään oli hyvä, se tasoitti välillä.
PoistaLähimetsässä aamulenkillä koirien kanssa, koko metsikkö yhtä vuokkomerta, sekä sinistä että valkoista. :)
VastaaPoistaTästäkin tuli äiti mieleen, miten ne valkovuokot olikaan oleellinen osa sitä lapsuuden äitienpäivää.
Nyt jätän ne metsään, siellä ovat moninkerroin kauniimmat, äitikin arvostaa enemmän ravintolalounasta. Mahdollisimman hienoa ja kallista. ;)
HannaHoo
Vuokkomeri kuulostaa aivan mahtavalta täällä hankien keskellä:-)Meillä poimittiin äitienpäivänä rentukoita, silloin kun ne ehtivät kukkimaan toukokuun alussa. Nyt ei kyllä ole hajuakaan mistään muista kukkivista kuin kukkakaupan tarjoamista. Minunkin äitini nauttii nykyisin ravintolassa käynneistä. Hänestä on mukava pukeutua hyvin ja katsella muita ihmisiä. Vaan kukapa meistä ei siitä nauttisi että joskus pääsee kohoamanaan arjen yläpuolelle!
Poista